Mutta kansa oli tuonut tullessansa suuren elämänkäärmeen… Se oli madellut kansan mukana. Se alkoi nyt hävitystyönsä, syntyen siitä uutena elämänä; Ikikorven rauha oli suistunut sen suuhun. Suonien erämaiden ikivanha muinaisuus oli joutunut uuden elämän hampaisiin. Sen huomasi Harhama historian langasta. Ja sen langan hienoista säikeistä näki hän, kuinka ihminen kulki jumaluuttansa kohti: se tarttui kourin ikikorpeen, nousi maansa herraksi, hävitti sen muinaisuuden ja ryhtyi luomaan uutta elämää. Harhama näki siinä jumaluuden, joka ilmeni ihmisessä. Yhteiskunnallinen tutkimus sekottui jo alussansa teoksen runorihmojen punonnaksi…

* * * * *

Aika kului. Maa kasvattaa kansaa… juurruttaa sitä kamaraansa… hymyilee sille järvillänsä… vuorillansa… metsillänsä. Se koristeleikse sille, kuin morsian… talvisin puhtaisin lumiin… kesäisin kukkiviin pihlajiinsa… kaislarantoihinsa… lumpeisiinsa… Se laulattaa sille lintujansa… kukuttaa käkiänsä… Kansassa herää isänmaanrakkaus… Morsian on voittanut. Kihlat on annettu ja otettu… Kansa jatkaa työtä tyttönsä hyväksi, jatkaa sitä valittunsa hyväksi.

Jo kuuluu tuohitorvien soitto. Harhaman silmien ohi kulkee metsästyskulkue, kulkien uhrilehdon läpi. Miehet kulkevat keihäs olalla. Naiset käyvät taas miestensä rinnalla, kantaen jousta ja nuolia… Noidat käyvät kulkueen edellä etsien tietoja lovista, manaten metsänhaltiat kivenkoloihin.

Väki hajaantuu metsään… Torvet alkavat törähdellä… Ketut ja ilvekset pakenevat luolistansa, mutta joka pensaasta lentävät heitä vastaan terävät nuolet.

Päivä kuluu. Ilta pukeutuu jo purppuroihinsa… Taas soivat tuohitorvet ja kulkue palaa kotia, kantaen metsän runsasta riistaa… Miehet kantavat saalista, vaimot heidän rinnallansa aseita ja pyydystimiä… Yö haukottelee jossain etäällä… Uhrilehdossa palaa pieni tuli ja jumalat odottavat siellä osaansa. Hartaana polvistuu kansa, uhraa uhrinsa, lukee lukunsa…

— "Kenen esi-isät ovat nyt enemmän tehneet, nykyisten köyhien vaiko rikkaiden?" — kyseli Harhama itseksensä.

Tienvieri oli vaiti ja metsä mykkänä. Sosialismin haamu nosti lippuansa. Hän ei löytänyt perustusta rikkaiden ja köyhien väliselle rajalle… Molempien esi-isät olivat yhdessä tapelleet karhujen kanssa, yhdessä ammuksineet ilveksiä, yhdessä valloittaneet niiltä asumamaatansa karjan laidunmaiksi ja itsensä asuttavaksi.

Mutta kaikessa hän näki ihmisen pyrkimisen maan herraksi: jumaluuteensa. Uhreissa hän näki ihmishengen heräämisen jumaluuden tuntemiseen, vaikka se sitä lapsena etsi vielä ulkopuolelta itseänsä. Oitis takertui hän taas siihen kultajyvään, kiihkeämmin, kuin siihen, jota hän etsi: omaisuuden syntyyn.

Aika vierii edelleen. Historian kerä kierii suuremmaksi, lanka käy kirjavammaksi. Harhaman ohi kulkee jo suomensuvun kalastuskulkue, mennen uhrilehdon ohi. Miehet kantavat kalanpyydyksiä, naiset airoja ja meloja… Kohta keinuvat veneet kalajärvien ruohokoissa… soutelevat selillä… Ne ovat suomensuvun kalavenheitä… Sen kalaväki nostaa siellä veden runsasta riistaa veneisiinsä. Se nostaa vedestä Suomen rikkautta… Maa hymyilee morsiamena, näytellen rikkauksiansa… myötäjäisiänsä: kalarantoja… kukkuloita… karpalosoita… lumpeisia lampiansa… Väki kuvittelee veden jumalat istumassa rantakivillä katselemassa kummissansa outoa kalaväkeä… Rantakalliolla loikova kettu piiloutuu puiden lomiin, katsellen outoa näkyä… Kulkue kulkee edelleen… Veneet laskevat takaisin rantaan… Väki kulkee uhrilehtoon, kantamukset täynnä kaloja… Se uhraa siellä jumalille tulevan osan. Kaikki ovat vielä tasaväkeä. Ainoastaan jumalat ovat ylemmät muita… Kaikki ovat yhtenä miehenä nostaneet Suomen rikkautta vedestä.