Mies-ijät vierivät… Maa hymyilee entistä armaammin… Se antaa kansalle suudelman suudelman perästä… Se nostaa niillä kansan lemmen korkealle… Kansa somistelee maata… pukee sitä kukkanurmiin… marjamäkiin… raivaa korpeen ruohoiset ahot… koristelee kalarannat ja sitä mukaa, kuin koristaa maata, mieltyy siihen itse enemmän…
Isänmaanrakkaus nousee…
Harhama ei ollut saanut rikkauden ja köyhyyden välisen juovan synnylle tukea siitä historian-ajasta, jolloin kalastus oli elinkeinona. Koko kansa nosti silloin yhtenä miehenä Suomen tulevaa rikkautta vedestä. Mutta hän löysi taas kultajyvän joka sopi teokseen: Kansa itse koristi maatansa, puki sitä morsiameksi ja siten herätti itsessänsä isänmaanrakkauden. Se kehitti siten jumaluutena jumaluuden korkeinta avua: hyvettä … Se oli hänelle jalokivi, jonka hän löysi vähemmänarvoista etsiessänsä.
* * * * *
Harhama istui erämaan kivellä ja ihaili historian langoista löytämäänsä helmeä: ihmisen itsensä luomaa hyvettä. Silloin ilmestyi enkeli Iiranto hänen vierellensä sumuruumiissa, jonka piirteet häipyivät kesäpäivän kirkkauteen. Sen kädessä oli auringon sädesoihtu. Se heilautti sitä ja kuiskasi sen kirkkauden välähdyksellä Harhamalle:
— "Näet nyt: Ihmiset ripustavat omat helmensä, itsensä luoman hyveen, helmiksi Jehova-hullutuksen kaulaan!… Eikö se ole pakanuutta?… Eivätkö he koristele mielikuvaa koruilla, kuin pakana puujumalaansa?…"
Hän lausui juuri ne ajatukset, jotka sillä hetkellä valuivat Harhaman olemuksen läpi, suloisina, kuin suudelmasta syntynyt aistillisuudentunne…
* * * * *
Harhama kulki edemmä historian lankaa myöten, värjäili historiaa vallattomana tyttönä tanssivan, hillittömän mielikuvituksensa kädellä:
On kesä. Mahla vuotaa koivuista, maa on viheriänä. Alkaa solua uusi kulkue: Miehet kulkevat kirves olalla. Uskollinen nainen kulkee miehensä rinnalla kassara kädessä… Sudet katselevat kummissaan kulkuetta… Äidit taluttavat lapsiansa kädestä, neidot puhelevat poikien keralla. Se on suomensuvun kaskikulkue… Maa hymyilee. Kansa laulaa sille laulujansa… Kohta välkkyvät kirveet ja kassarat korvessa. Naiset kassaroivat oksia ja vesoja miestensä edellä… Miehet seuraavat perässä helskytellen kirveellä valkoisen koivun kylkeä… Lastut lentelevät… korpi kaatuu rytinällä. Suomensuku kaataa kaskea… raivaa maata viljelykselle… somistaa armastansa. Metsän-elävät havahtuvat, säikähtävät… Oravat heilahtavat ikivanhoista pesistänsä ja pakenevat vikkelinä… Ilves ryömii luolastansa ja samoaa syvemmälle korpeen. Pelästyneet metsot hylkäävät pesänsä ja seuraavat pakenevaa ilvestä… Kasket suurenevat. Niiden reunoissa palavat suomensuvun ruokatulet. Siellä heiluu nuorakätkyt koivujen välissä ja koirat vartioivat eväitä. Maa kukuttaa käkiänsä… Se panee lahorastaansa laulamaan… puronsa lorisemaan… ahonsa viheriöimään… lehtonsa hymyilemään kaskiväen iloksi… Se nostaa kansan lempeä.