Ilta joutuu. Maa hymyilee kevät-iltana. Se hymyilee lämpöä, se tuoksuu, kuin tyttö… Kaskiväki palaa kotia, naiset kantaen vastastaakkaa, miehet kaskikoivuista kiskottuja virsutuohia… re'enkaplaspuita… suksipuita… viikatteenvarsipuita… tuovat aittoihin korven varallisuutta. He palaavat, kuin kirkkoväki, hartaina, vakavina, kauniin maan suudelma mielessä makuna, sen kauneus silmien edessä. Puiden lomissa näkyy siellä täällä noita. Se etsii viisautta luonnonlovista, se kokoaa kansan tietoa… valistusta… Puiden lehtevien oksien välistä katselevat metsän elävät ihmeissään rauhallisen kulkueen ohimenoa… Käet kukkuvat sen iloksi… tuhannet linnut laulavat kukkivissa pihlajissa ja viheriät koivikot kuhisevat linnuista, soiden yhtenä sävelmerenä. Maa on iltapuvussansa, kevään lempeissä liinoissa… Mielet värähtävät… Kulkueen jälkipäässä laulelee yksin kulkeva neitonen oman mielensä ratoksi… Kaikki ovat tehneet samaa työtä, samaa korpea kaataessa. Kaikki odottavat samaa yön lepoa, samaa saunan lämpöä…

— "Mistä on syntynyt nykyinen ero?" — kyseli Harhama.

Oli iltapäivä, kun hän sitä kysyi. Enkeli Iiranto seisoi hänen vierellänsä iltahohteisessa uturuumiissa. Hieno, autereinen varjo häilähti kauniina kiehteenä ja Iiranto kuiskasi sillä:

— "Elämän tarkotus ei olekaan sen kysymyksen selvittäminen… Elämän tarkotuksena on kasvattaa ihmisestä Jumalaa… Etsi siis historian vyyhdestä sitä lankaa, joka kehittää ihmisen jumaluuden avua: hyvettä!…"

Ja yhä tois-arvoisemmaksi tuli Harhamalle sen vastauksen etsiminen, oliko nykyinen omistusoikeus oikeuteen perustuva. Hän etsi sitä vastausta nyt jo puolihuviksensa, samalla kun hapuili ihmishengen jumaluuteensa kirkastumisen näkymättömiä johtolankoja.

* * * * *

Erämaan rauha levitteli siipiänsä. Harhaman mielikuvitus seurasi Suomen sivistystyön kulkua. Aika vierähtää. Maa koreilee kaskitulissa… Historian langat jatkuvat. Seuraa uusi kuva, aukeaa uusi, suuri näky. Ympäri maata nousevat mustat kaskisavut. Savujen seasta leimahtelevat mäkien rinteillä punaiset kaskitulet. Ne ovat suomensuvun kaskisavuja, sen kaskitulia. Koko maa on niiden peitossa. Joka kukkulalla helottaa punaisena kukkana palava kaski… Tulen ja savun seassa viertää siellä rohkea, virsujalka Suomen mies. Hän lykkää palavaa roviotansa paloa pitkin… Uskollinen nainen seisoo taas hänen vierellänsä työssä… sytyttää roviota… puhdistaa nokista paloa… kantaa raskaita nokisia puita aitapuiksi. Se on suomensuvun kaskenpolttoväkeä. Ne raatavat, kuin peikot tulen ja savun seassa…

Jo on kaski poltettu. Maa pukeutuu iltahämyihinsä. Sillä on rauha liinana, käenkukunnat hopeahelyinä… Nokinen kaskenpolttokulkue palaa kotia, missä sauna lämpiää, lattialla tuoksuu lehtivuode… Kaikki ovat puetut nokisiin viertovaatteisiin… Miehet kantavat kaskea kaataessa kolotuita re'en-aisapuita ja haravanvarsia. He kokoavat kansan varallisuutta… kantavat yhteiskunnan rikkautta. Uskolliset naiset eivät tahdo taakatta kulkea miestensä rinnalla. He kantavat lehdestaakkoja, omaa osaansa elämäntaakasta… Ilmassa tuoksuu puhdas palonhaju, sekottuneena vihreiden lehtien tuoksuun… Koivut katselevat kulkuetta hartaina… Vanhat kuuset hymyilevät nähdessään nokisen väen ja kesä-ilta käy herttaiseksi, kuin saunan lempeä lämmin… Siteet lujittuvat kansan ja maan välillä… Isänmaanrakkaus on jo kukkanupulla… Kansa koristaa maatansa… pukee sen halmemailla… vyöttää pellonpientarilla… koristaa kotipoluilla, nauhoittaa tutuilla teillä… kukittaa mielitietyn mökillä… laulaa sille lemmestänsä… Maa kukoistaa kansan ilona… Se kaunistuu kansan koristamana ja nostaa sen isänmaanrakkautta. Niin luo kansa itse hyvettä itsessänsä…

— "Minkä luokan esi-isät ovat suuremman työn tehneet kaskea polttaessa, tarvepuita kootessa?" — kyseli Harhama.

— "Kaikki saman", — sai hän vastaukseksi. Hän värjäili historianlangat mielikuviensa väreillä ja vastasi aina niin, että vastaus sointui kysymyksen väreihin. Kaikki todellinen tutkiminen oli hänelle mahdotonta. Mietintö ja mielikuvat olivat hänessä kaikkivaltiaita.