Työnjuhla jatkuu: Miehet kantavat siementä palolle, vaimot kulkevat vakka kädessä miestensä rinnalla… Kun miehet sitten sirottavat siementä kannokkoisen, mäkisen palon mehevään multaan, kulkee Suomen nainen siemenellä, osottamassa siemennetyn maan rajaa. Se on suomensuvun kylvöväkeä. Noidat kulkevat nytkin metsässä lukemassa loitsuja kasvun suojaksi.
Kylvö on jo tehty, vakat ovat asetetut kantojen päihin. Kylvöväki lepää palolla. Mies istuu kannonpäässä, vaimo hänen vierellänsä… Sitten seuraa uusi kulkue: Suomensuku kulkee sirpit kädessä leikkaamaan valmistunutta viljaa… Nainen kulkee taas uskollisena miehensä rinnalla. Mies leikkaa kilpaa vaimon kanssa. Halmeen vieressä, metsän reunassa tuudittelevat pikkutytöt koivun oksissa riippuvissa keinuissa nukkuvia lapsia… Metsässä laulavat linnut… oravat nakertelevat käpyjä… vedet välkkyvät… purot karkeloivat… Etäämpää metsästä kuuluu paimentorvien ja karjankellojen soitto. Siellä käy suomensuvun karja laitumella. Sen pojat ja tyttöset käyvät karjaa paimenessa.
Jo on halme kuhilaalla ja suomensuvun elokulkue kulkee kotiin sirpit käsissä ja uhrilyhteet olalla. Lapset seuraavat mukana tuohitorvinensa ja täysine marjatuohkosinensa. Jälestä seuraa karja, jota pojat ajavat laitumelta kotia, soitellen pajupilliä.
Ja isänmaa koreilee entistä koreampana… Se hymyilee kirjavissa pukimissansa: metsän viheriässä… kukkanurmissa, nauhoina kapeat purot, vöinä siniset joet… Se sirottelee järvenrantansa veden kukilla, järvet lumpeilla, sorsaparvilla ja sotkilla… Se punaa suonsa karpaloilla… Se soittaa koskiansa kanteleina… puroillansa se leikittelee, kuin tyttö leluilla ja soudattelee päivän kuvaa joka lamminsilmäkkeessä, kuin hohtavaa helmeä…
Ja enkeli Iiranto seisoi Harhaman vierellä satuna. Se puhalsi suustansa kutittelevinta epäilyä, joka hiveli Harhaman sielua, kuin arkailevan tytön silkkihieno tukka himoihinsa riutuneen hipiää. Se kuiskaili ja selitteli:
— "Se kauneus on suurimmaksi osaksi kansan luoma: Kansa on herättänyt isänmaanrakkauden itse itsessänsä, maatansa koristamalla. Ihminen jatkaa siten itsetiedottomana jumalana jumaluutensa täys-ikään kehkeyttämistä…"
Harhamalle se kuiskaus oli hohde siihen helmeen, jonka hän tarvitsi teoksensa kaunistukseksi, ja hän ihaili taas löytöänsä. Hän kieppui teoksessansa, kuin kuume uhrissansa, ja seurasi historian lankoja, koska niistä voi löytää vähän arvoista etsiessä ihmishengen kalleimpia jalokiviä.
Jo alkaa suomensuvun elojuhla. Riihi on puitu, naurishaudat pannut, harjatut pellavapivot odottavat kehrääjää ja kylläinen karja ammuu navetassa. Jo soivat vanhat kanteleet ja laulajat kertovat sukunsa iloja ja suruja, ylistävät naistensa uskollisuutta ja puhtautta. Tyttäret tanssivat jo hopeasoljissa ja koreissa hameissa. Heitä tanssittavat miehekkäät pojat, jotka laulavat rohkeita lauluja valituillensa. "Tyttöni", — laulavat he — "me tulemme toimeen kuivalla kalliollakin. Minä kaadan karhuja ja kaskea, sinä kehräät pellavia. Minä rakastan sinua ja sinä olet minulle uskollinen." Nuoremmat pojat lyövät kiekkoa kujalla, tai painivat kartanolla karhunpenikoiden kanssa ja pikkutytöt juoksevat leskeä, tai ovat hippasilla. On alkanut uusi elämä. Se on puhennut, kuin kukka, työstä.
Mutta vaimo seisoo miehensä rinnalla ja katselee suomensuvun tulevaa polvea, jolle hän on kohdussansa antanut sielunsa puhtauden, uskollisuuden ja jalouden. Hän katsahtaa kömpelön miehensä silmiin, joka on antanut hänen lapsillensa miehen mielen ja miehen käsivarren. Sinä silmänräpäyksenä he molemmat ymmärtävät toistensa ajatukset ja ääretön kiitollisuuden tunne täyttää heidän sielunsa. He puristavat toistensa käsiä sanattomina ja heidän sydämensä ymmärtävät toisensa ajatukset:
— "Kiitos sinulle, puolisoni, avustasi, rakkaudestasi, uskollisuudestasi, lapsista ja kärsimyksistäsi!"