Niin monesti olivat he voittaneet oman itsensäkin, puhdistaneet siinä taistelussa hedelmänsä, ja nyt oli elonjuhla. Kaikki ovat vielä vertaisia. Kaikki ovat kantaneet saman taakan samaa maata raivatessa. Jokaisen on saatava sadosta yhtäläinen osa, oma palansa joka ahosta…
Ja yhä armaampana hymyilee isänmaa. Se hohtaa jo pukuina punaiset marja-ahot… vöinä kukkivat pellonpientaret… Se sirottelee ruispellot ruiskukilla, levittelee kukkivia nurmitilkkuja liinoina metsiin. Se hymyilee rikkauksiansa näytellen ja kuiskaa: "Näin rikas minä olen ja näin kaunis. Rakasta minua!…"
Ja kansa heltyy ja mieltyy maahansa ja koristelee sitä kylillä ja ruispelloilla ja kukkivilla perunamailla. Se raivailee sen purojen ja järvien rantoja, kuivailee sen kylmiä, vettä itkeviä soita ja somistelee järvenrannat venevalkamilla. Isänmaan rakkaus lujittuu, maa rikastuu, kaunistuu, lämpenee. Kansa luo jumalana uutta elämää, uutta aikaa ja kehittää samalla jumaluuttansa.
Eikä Harhama vieläkään löytänyt vastausta kysymykseen, minkä joukon esi-isät ovat siinä työssä enemmän tehneet. Hän takertui ihailemaan kansan kehkeytymistä yhä vaan aina korkeammaksi, oman itsensä varassa.
Ja Iiranto seisoi hänen vierellänsä unelmana ja varjona. Sen hiuksina häilähtelivät runouden hienoimmat ajatukset. Ne hulmahtivat, hipaisivat Harhaman sielun arimpia ja kuiskasivat, isänmaanrakkautta osottaen:
— "Niin korkean jumalallisen hyveen luo ihminen itse… Sillä onko Jehovan kymmenessä käskyssä edes käskettykään rakastamaan isänmaata?…" Kun se kysymys häilähti Harhaman sielussa, tuntui hänestä, kuin olisi hän saanut Jumalan viimeinkin taas hiuksista kiini, voidakseen osottaa sen viheliäisyyden: olemattomuuden, Iiranto jatkoi silloin:
— "Eihän olematon ole voinutkaan käskeä rakastamaan isänmaata… Ihminen on sen hyveen itse luonut… Tahdotko senkin ripustaa olemattoman Jehovan helyiksi?…"
Harhamasta tuntui, kuin ilmestyisivät hänen käsiinsä kaikkein terävimmät aseet aivan kuin itsestään. Persoonallisen Jumalan olemattomuus valkeni hänelle historiankin lehdiltä, kuin taivaanrannalta valokylpyynsä kierivä aurinko. Hänen ilonsa oli rajaton.
Ja samalla avautui hänen eteensä kaikki nielevä ja kaikki itsestänsä pursuva elämän kita. Se nieli Suomen ikivanhan muinaisuuden: ahmi sen ikimetsät, sen erämaiden rauhan, nieli sen korvet ja petokarjat ja pursusi niiden sijalle uutta: nurmia, viljavainioita, marja-ahoja, teitä, polkuja, laidunmaita, karhukarjojen sijalle lehmäkarjoja, erämaan rauhan sijalle ihmis-asunnoita ja ihmis-elämää. Elämän kita avautui Harhamalle jumaluuden suurena emättimenä…
* * * * *