Mutta ei vielä lopu historian kertoma tarina. Sotatorvi törähtää ja ohi kulkee suomensuvun sotakulkue. Toiset kulkevat tappara, toiset keihäs olalla. Uskollinen vaimo kulkee taas miehensä rinnalla sen jousta kantaen. Taas soi sotatorvi ja ympäri maata leimuavat tulipalot. Siellä palavat suomensuvun kylät. Silloin kuuluu voimakas sotahuuto. Se on suomensuvun sotahuuto. Miehet karkaavat kuin karhut vihollisiensa kimppuun ja naiset seuraavat heitä kehotuksillaan tappelun tuoksinaan. Silloin alkaa suuri verijuhla, jossa Suomen mies ostaa maatansa verellänsä. Suomen uskollinen nainen seisoo taas hänen rinnallansa verijuhlan emäntänä, miehensä rohkaisijana ja lapsillensa uskollisuuden esikuvana. Ja kun suomensuvun sotakulkue palaa takaisin, kulkee taas uskollinen nainen verisen, haavotetun miehensä rinnalla häntä tukemassa, hänen sota-aseitansa kantamassa. Horjuva mies puhuu väsyneenä vaimollensa:
— "Vaimo! Nyt on koti poltettu, karja kaadettu ja miehesi rinnassa on haava. Jätä minut ja hoida itseäsi!"
Mutta vaimo vastaa:
— "Minäkö jättäisin sinut ja niin palkitseisin sinun rakkautesi, kärsimyksesi ja lapsesi! Ei! Minä olen sinun sukusi tytär ja sinun uskollinen vaimosi. Ole rohkea! Minä seison rinnallasi. Rakkauden voimalla säremme me vuoret kiviksi. Mitä siitä jos talo on poltettu! Me teemme majan kuusen juurelle. Jos karja on kaadettu, ravitsee vaimosi perheesi rintansa maidolla. Yhdessä kaadamme me taas uuden kasken ja ennen syksyä nousee uusi tuvansalvos entisen raunioille. Kule siis rohkeasti rinnallani kotiisi. Muista: Sukusi tytär ei jätä miestänsä maantielle, eikä sen vaimo mene toiselle…"
Mies rohkaistuu. Hän puristaa vaimonsa kättä kiitollisena ja kulkue jatkaa matkaansa. Kohta kuuluukin taas hakkuu tuvansalvokselta ja suomensuvun kylät nousevat entistä uljaampina poltettujen kylien raunioille, kertoen suomensuvun rohkeutta ja elinvoimaa. Kansa viettää taas voiton juhlaa. Se on ostanut maansa verellänsä. Jokainen on siitä maksanut saman hinnan. Siksi ovat kaikki sen yhdenvertaisia isäntiä…
Sodan tuliroihut punasivat vielä Harhaman mielikuvituksen merenselkiä. Verilätäköistä nousi punainen, höyryävä huude. Sotahuudot ja valitukset kiertelivät kaikuina menneisyyden pimeissä vuoren-onkaloissa, korkeuden laella leijaili palaneista kylistä noussut savu, ja kuolleiden henkäykset ja korahdukset hiiviskelivät rotkojen pohjia pitkin. Sen näkemyksen keskellä katseli Harhama mielikuvaansa, etsien siitä helmeä.
Ja silloin asettui Iiranto hänen vierellensä katkerana hymynä, kädessä roihuava vihantuli, osotti näkyä, joka oli kärsimyksillä solminut vaimon mieheensä lujemmin ja kuiskasi:
— "Näetkö?… Omilla yhteisillä kärsimyksillänsä luovat ihmiset rakkauden katkeamattomia siteitä… Yhteinen kärsimys sitoo vaimoa mieheensä, eivätkä kuvitellun Jehovan käskyt… Niin luo ihminen itse hyvettä…"
Iirannon katkera hymy ja sen vihansoihtu hivelivät Harhamaa. Iiranto jatkoi kuiskailuaan:
— "Katso!… Ne jotka polttivat maasi kylät ja tappoivat vapauttansa puolustavia ihmisiä, tulivat tänne Jehovan risti kädessä… Sen nimessä vyöryttivät ne Moorankiven vapaan kansan hartioille…"