Iirannon vihansoihdusta tarttui tuli Harhaman sielun tappuroihin. Hän oli taas löytänyt teokseensa helmen ja käteensä kirkkaan keihään Jumalaa vastaan. Niiden välkkeessä katseli hän sitä totuutta, jota hän oli ruvennut etsimään: vastausta, onko yksityisomaisuudella oikeuden perustus. Sitä perustusta ei hän löytänyt, ja se kysymys himmeni sen helmen välkkeessä ja hohteessa, jonka hän oli taaskin löytänyt teoksensa runoaarteiden lisäksi…
Vaan jo alkaa näkyä langassa uusi outo säije. Ne ovat suomensuvun heimoriitoja. Ne nousevat mielien raosta, kuin virvatuli maanraosta… Ei kukaan tiedä niiden syntyä, eikä syytä. Riita on maasta ja vedestä. Veli ei tunne enää veljeä, heimo heimoa. Mereltä kuuluu oudon väen laulu. Valkopurjeiset laivat laskevat Suomen rantaan. Sotatorvet soivat. Heimo taistelee jumaliensa ja vapautensa puolesta, mutta toiset heimot eivät ole apuna. Kansa sortuu heimottain jumalinensa, ja alkaa vieraan valta…
Suomensuvun vapaus on loppunut. Se elää enää muistona, nokena Aasian vuorien koloissa, kalmana sen hautakummuissa…
Sen tuloksen oli Harhama löytänyt, vaan ei vastausta kysymykseen, miksi juuri nämä ovat köyhiä, miksi eivät toiset…
Mutta isänmaa koristautui entistä enemmän… Se on ikuinen kukka, se on aina nuori… Talvisin se pukeutuu valkoisiin lumiin, kuutamoihin ja revontuliliinoihin. Sen helminä hohtavat pakkasensilmät. Se hymyilee ja kyselee: "Enkö minä ole kaunis?" Se näyttelee myötäjäisiänsä, rikkauksiansa: lumikinoksiansa, kukkuloitansa, metsiänsä ja kysyy: "Enkö minä ole rikaskin?" Se näyttelee myös kansalta saamiansa koruja: viljavainioita… somia kyliä… tuttuja teitä… kotipolkuja… lapsuuden leikkimaita ja kysyy: "Voitko olla minua rakastamatta?"
Ja kansa ihastuu. Isänmaanrakkaus laskee juurensa syvälle sen maaperään.
* * * * *
Mutta aivan odottamatta sukelsi Harhaman historian muistoista hänen sielunsa silmien eteen uusi kulkue. Se ilmaantui, kuin vanha, kauvan unohdettu, rakas lapsuuden muisto, jota on halveksinut lapsuutensa naurettavana leikkikaluna, mutta joka pitkän ajan päästä taas löydettynä loihtii esille lapsuuden päivänpaisteiset päivät marjamatkoinensa ja piilosilla oloinensa. Kirkonkellon kumahdus ilmottaa suomensuvun kirkkokulkuen tuloa. Järvenselältä kuuluukin jo kirkkoväen veisuu, suuret kirkkoveneet laskevat rantaan ja kansa järjestyy kulkueeseen. Uskollinen vaimo kulkee taas miehensä rinnalla, virsikirja kädessä. Kaikki kulkevat hartaina lehdon läpi, kaartaen hautausmaata, jonka takaa välkkyy kirkonristi ja kellot kumahtelevat. Pappi kulkee kulkueen etupäässä. Kun kulkue kulkee kirkkolehdon läpi, katselevat suvun vanhat jumalat puiden lomista surumielin. He katselevat kansaansa, joka on hylännyt heidät ja kulkee uutta Jumalaa palvelemaan. He sanovat jäähyväiset kansallensa:
"Jää hyvästi suomensuku, kansa voimakas Kalevan! Kuu korea, päivyt kaunis jääkööt taivosi laelle ikuisesti paistamahan! Tähtöset yön tuliksi syttyköhöt joka ilta! Jääköön sulle elon-onni, metsä-onni, kala-onni, jääkööt luottehet lovien! Kala jääköön järvihisi, joka oksalle orava, lintu joka varvunpäähän!
Punottakoot puolukoista sinun armahat ahosi, mättähäsi mesikoista. Pirttihisi paistakohon aina armas iltarusko unehen sun uuvutellen! Havu tuore tuoksukohon lattialla lempeästi! Sävel soikohon sorea soitoissasi! Saloissasi laulu kaunis kaikukohon! Sukusi asumamailla sopu, rauha vallitkohot, sekä oikeus ylevä!