Hyvästi nyt kansa kallis!
Onni jääköön orrellesi, siunaus on siemeneesi, miehen mieli miehihisi, puhtaus naisen povehen! Kaikki meidän antimemme kasvakohot, karttukohot huomassa uuven Jumalan, uuven pilvien Pitäjän."
Sitten lähtevät jumalat pois. Ahti pulahtaa aaltoihinsa uskollisen emäntänsä keralla, Tapio siirtyy metsiinsä ja muut kukin asuntoihinsa maanrakoihin, metsiin, järviin, puroihin ja lähteisiin. He lähtevät jaloina, kansaansa siunaten. He lähtevät, kuten lempeä hääpäivä muuttuu illaksi ja hämärtyy, jättäen ikuisen kauniin kuvan morsiamen mieleen. Kirkkokulkue pysähtyy lausumaan jäähyväiset jumalillensa ja kiittämään heistä Jumalaa. Se lausuu:
— "Kiitos olkoon Sinulle, jumalien Jumala, niistä jumalista, jotka meille annoit ja joiden Sinä olet antanut meitä johdattaa tähän päivään asti!"
— "Aa-men!" — lausuu pappi ja kirkonkello kumahtaa. Hetkeksi poikkesivat Harhaman ajatukset munkki Pietariin, hänen kammioonsa ja järkkymättömään uskoonsa, ja hänen teoksensa sivut avautuivat taas hänelle järvenselkänä. Se leimahti hänelle kirkkaana, kuin päivä ja huumasi valollansa ne kysymykset, joihin hän oli turhaan etsinyt vastausta menneisyyden pimeiltä periltä. Kansan kääntymisessä yhden Jumalan palvelijoiksi näki hän itsetietoisen jumaluuden kehityksen suuren askeleen: ihminen oppi jo käsittämään että jumaluus on yksi. Se etsi sitä vielä taivaasta, mutta, — niin uskoi Harhama — nyt on tuleva se aika, jolloin ihminen huomaakin, että jumaluus on ihmisessä, asuu siinä ihmishenkenä.
Ja yhteiset taistelut olivat taas luoneet ihmisessä jumaluuden korkeita avuja, hyveitä: elämän ankarissa kourissa olivat he tulleet tuntemaan, kuinka suuriarvoinen on toisen antama apu ja tuki: Siitä kehittyi lähimäisen rakkaus, ollen alussa vastapalvelus saadusta avusta. Armoton luonto kehitti samalla jumaluuden suurta ominaisuutta: omaan itseensä luottamusta. Harhama iloitsi niistä kultajyvistä ja miltei jo unohti mitä etsiessään hän oli sen löytänyt.
Hän istui se helmi kädessä erämaan silmässä, sammaleen ja jäkälän mailla. Iiranto seisoi hänen vierellänsä, ruumiina kukan tuoksu, osotti hänelle tapausta, joka istutti ihmisiin tiedon, että Jumala on yksi ja siten edisti ja joudutti ihmishengen nousua yhdeksi ainoaksi jumaluudeksi. Iiranto osotti sitä ja kuiskasi:
— "Näet, että väärätkin tiet vievät ihmisen jumaluutensa tietoisuuteen… Jehova-kuvituskin on sen kehityksen edistäjä… Sillä oikeaa ihmisjumaluutta palvelee kaikki, yksinpä väärät jumalatkin…"
Ja Harhama ymmärsi Iirannon äänen, sillä se tuli hänen omasta povestansa, puhkesi hänen omista haluistansa.
Mutta maa ja kansa olivat ottaneet toistensa kihlat lopullisesti. Ne oli jo vihitty toisiinsa. Kansa oli koristanut maan ja koristettu maa oli koruillansa nostanut kansan lemmen. Se pukeutui kuin miehelään menevä morsian joka aamu entistä armaammaksi, joka yö ihanammaksi. Se pukeutui kuutamon hopeoihin… kesäyön valoisiin liinoihin… Sen kukkina helottivat kokkotulet… Se loisti runoissansa… lauluissansa… Se helskyi kirkkoveisuissansa, jotka kuuluivat järvenseliltä… Se heilautteli vanhoja satuja liinoinansa… muistoja nauhoinansa… yhteisiä kärsimyksiä näytteli se kauneina koruina, maan rikkauksia myötäjäisinänsä. Se nosti kaikella sillä isänmaanrakkauden kansassa, kuin tyttö lemmen armaassansa. Maa oli jo kansaan vihitty.