Mutta muitta tuloksitta oli Harhama niin kulkenut näkymätöntä lankaa myöten nykyisyyteen. Saloteitä jalkaisin kulkiessansa oli hän menneisyydeltä kysynyt ja taas kysynyt, onko yksityisomaisuus oikeutettu. Ja menneisyys oli hänelle hymyillyt vastaukseksi ja näytellyt hänelle liinojansa, vilauttaen niitä ja häilähtäen itse omille pimeille maillensa, ja hän itse oli takertunut toiseen asiaan: teokseensa ja jumaluuteen. Vastausta vailla oli hän joutunut nykyhetkeen, katseli nykyistä Suomea sen entisen, tasa-arvoisen vaivaloisen työn tulosta, historian monisatasäikeisen langan päätä. Hän katseli sitäkin mielikuvituksensa, sen ainoan voiman valossa, joka hänessä enää toimi:
Oli juuri Suomen suuri vapaudenjuhla, lempeä kevätjuhla. Aurinko on kallistunut levolle läntiselle taivaanrannalle, oravat nukkuvat oksillansa, linnut hautovat pesissänsä. Koivu on pukeutunut parhaaseensa, pihlaja hohtaa kukissaan, tuomi on valkeana ja kuusien latvoissa kukkuvat käet Suomen kauneuden ylistystä. Rannan ruohokossa loikovat hauet, ja karjat makaavat lehmisavujen ympärillä. On Pohjolan lyhin kesäyö, jolloin päivä valkeaa päivän sylistä.
Tulet leimahtavat lukemattomilla kukkuloilla ja roihuavat tuhansilla järvien rannoilla. Ne ovat suomensuvun kokkotulia. Ne kertovat Suomen kansan olemassa-oloa ja sen isäntäoikeutta tähän maahan. Ne kertovat, että suomensuku ei tyydy yksistään luonnon antamaan kesäyön valoon, vaan valaisee maansa valoisat kesäyötkin kokkovalkeilla ja siksi täytyy juuri sen kansan olla pimeän Pohjolan herrana. Sen täytyy sinä olla, sillä eivät muut voisi sitä riittävästi valaista.
Nyt ovat Suomen pojat ja tytöt kokoontuneet kokkotuliensa ympärille, iloitsemaan eletyn talven ja tuhatvuotisten ponnistusten jälkeen ja ottamaan heihin päin kallistuvaa pimeyttä ja talventuloa vastaan reippain mielin, viulujen soidessa ja laulujen helskyessä. Nyt on suomensuvun kevätjuhla. Tuhatvuotinen työnkylvö heilimöi ja väki on kokoutunut kokkotulille katsomaan tätä viljansa kukintaa, joka kulkee suurina kulkueina heidän ohitsensa: Etumaisena kulkee koulukulkue. Lapset menevät kouluun, tyttö pojan rinnalla, kirjat ja pienet eväsnyytit käsissä. Sitten seuraavat valkolakkiset, neito nuorukaisen rinnalla. Heidän jälessään tulevat oppineet pukimissansa, kirjat kainalossa, heidän jälestään taiteilijat, kantaen kuusen-oksia taiteensa vertauskuvina ja näyttelijät, pihlajan-oksat olalla, sekä soittajat sananjaloilla koristetut kanteleet käsissä.
Se on suomensuvun henkisen työn työjoukko.
Näiden jälestä astuvat kulkueessa käsityöläiset, kukin kantaen työnsä vertauskuvaa, ja sitten kulkevat ohi maanviljelijät. Etumaisina kantavat maanviljelijät kuokkia, sirppejä, viikatteita ja haravia. Niiden jälkeen näkyvät aurat, karhit, sitten uuden-aikaiset työkalut ja koneet.
Se oli suomensuvun ruumiillisen työväen kulkua.
Järven takaa näkyy kaupunkisarja ja tehtaita. Ne ovat suomensuvun kaupunkeja. Kohoavat savutorvet, ne ovat suomensuvun tehtaista. Toisaalta näkyy kyliä ja kirkkoja ja kouluja, peltoja ja niittyjä. Ne ovat suomensuvun kyliä, sen kirkkoja, sen kouluja, sen peltoja ja niittyjä. Kuuluu höyrypillin vihellys ja junat ja laivat kulkevat ohi. Laivat ovat suomensuvun laivoja, junat ovat sen junia, laitumella käyvät karjat sen karjoja.
Maa oli suomensuvun oma vuorenjuurista pilviin saakka…
Mutta jo nousee päivän suuri, kirkas kehä vedenrajasta. Karjat nousevat lehmisavulta ja lähtevät laitumelle. Laiska hauki alkaa uida ruohokossa, sorsat syöksyvät pesistänsä vilpoisiin aaltoihin ja linnut alkavat laulunsa puun oksilla. Jokainen puu soi kuin satalintuinen soitto. Käet istahtavat korkeimpien puiden latvoihin ja alkavat kukkua täyttä voimaansa. Koko Suomen keväinen luonto ratkeaa silloin ilohuutoon: