— "Nyt on Suomensuvun kevät!"
— "Suomen kevät!… Suomen kevät!" — vastaa kaiku tuhansista vaaroista.
— "Suomen kevät!" — kohisevat kosket ja huokuu tumma metsä.
Ja ihastunut väki yhtyy luonnon riemuhuutoon laulaen kansallislaulunsa. Sitten alkavat viulut soida ja väki tanssia. Suomen suuri talkooväki tanssii nyt talkootanssia tuhansien kokkotulien ympärillä. Sen pitäisi olla — työhönsä katsoen — tasa-arvoisena arvon-annossa, työn velvollisuudessa ja työn palkkiossa. Tämän talkooväen työstä on suomensuvun kesä kypsyttävä kerran sadon, jonka korjattua alkaa sen suuri elojuhla. Kansa on yhdessä kestänyt vieraan povesta nousevan hallan. Se on yhdessä raivannut maan viljelykselle. Siksi se ei ole sortunut kahleittensa painon alla. Siksi sen täytyisi olla myös tasa-arvoinen palkkionjaossa.
Se oli muinaisuuden johteista johtunut johtopäätös.
* * * * *
Mutta nämä olivat ainoastaan historian ja kirjallisuuden lehdille kansasta piirrettyjä kuvia. Kansa oli niissä kuvattu eheänä, runollisena, kauniina ja juhlallisena, kuin kirkkoväki, joka on unohtanut arkipäivän huolet. Semmoisena oli kansa kuvastunut Harhaman mieleen kirjallisuuden värikuvista, kun hän etsi sieltä vastausta yhteiskunnalliseen kysymykseen ja yksityisomaisuuden syntyyn. Muuta varmaa vastausta ei hän saanutkaan kysymyksiinsä, kuin nämä kuvat. Mutta ne kuvat eivät vastanneet koskaan todellisuutta. Ne olivat yksipuolisen kauniita tai synkkiä, ja niistä sommiteltu kokonaisuus oli liikkuva kaaos, jossa varjo löi kumoon valon ja valo varjon. Ja kun hän lähti vaalipuheitansa pitämään, astui kansa ja sen elämä köyhissä korpikylissä hänen eteensä kokonaan toisena, kuin kirjallisuudesta ja historian kulusta vedetyissä johtopäätöksissä. Kansan elämän olemassa oleva historian hetki löi useissa ja juuri pääkohdissa rikki entisyyden johtopäätökset, ilmeten kokonaan toisena, kuin muinaisuudesta vedettyinä johtopäätöksinä: Koko kansa oli muinaisuudesta lähtien raatanut tasan yhtäpitkät työpäivät siinä työssä, jolla maa raivattiin viljelykselle ja jolla luotiin sen arvo, mutta se työ oli eri tavalla palkinnut tekijänsä. Yhdet se oli tehnyt maan herroiksi, toiset armottomana äitinä sysännyt pois rinnoiltansa ja heittänyt maan herrojen armoille.
Sillä se maa, jonka kaikki olivat yhtä kalliisti ostaneet, oli toisille tullut Hornan luolaksi, joka sitoi heidät näkymättömällä siteellä kovaan kamaraansa, toisten työorjiksi. Muutamat omistivat maan isäntinä ja toiset raatoivat torppareina heidän hyväkseen. Näiden uudenajan orjien omistajat eivät tarvinneet orjien omistuspapereita, eikä kahleita. Niitä sitoi heidän omistamaansa maahan sama näkymätön Hornan luolan side, joka sitoi toisia sen luolan rautapyörien ja tulisten uunien ääreen. Näitä orjia asui Riuttalan ja muiden talojen ympärillä kymmenittäin ja sadoittain viheliäisissä hökkeleissä, joiden pikkuiset akkunat olivat paikatut päreillä, tai niiden reijät rievuilla tukitut. Nämä hökkelit oli kaikkialla rakennettu talon saunan malliin. Ne olivat tavallisesti puolta matalampia, kuin talon rakennus, yksihuoneisia maalaamattomia. Ne olivat puutteen ainaisia majataloja. Ne olivat pakkotyöhuoneita, joihin kahlehditut vangit joka päivä pelkäsivät sitä, että heidät ajetaan niistä pois, eivätkä niin paljon sitä, että heille lisätään työ-kuormaa. Torpassa voi vielä kiskoa maasta jotakin hengenpitimiksi. Pois ajetulla oli maantie ainoana pakopaikkana, taivas kattona ja nälkä vieri kivenä kintereillä.
Kesäisin valvottiin niissä torpissa kilpaa Pohjolan pitkän päivän kanssa. Päivän noususta sen laskuun oli tehtävä talossa päivätöitä, joiden pituudelle ja määrälle ei pannut rajoja laki, ei liioin totuttu tapa. Öisin tehtiin omia töitä. Ne torpat olivat ahjoja, joissa koeteltiin miehen voimaa ja naisen sitkeyttä. Niissä on karaistu suuri osa Suomen kansaa.
Ja Suomen mies kesti niissä ja vaimo seisoi uskollisena hänen vierellänsä kärsimyksien kovassa tulessa. Kun raskaat päivät tulivat ja mies silloin poltteli piippuansa ajatuksiinsa vaipuneena, istahti vaimo hänen vierellensä ja lausui: