Varpalan Juho oli yksi niitä työsankareita, jotka ovat ikänsä seisoneet viljelyksen esirivissä. Hän oli kuusitoistavuotias, kun isänsä kuoli. Maanomistaja liitti silloin hänen kotitorppansa talon viljelyksiin. Juho itse meni rengiksi ja hänen äitinsä asui loisena eräässä torpassa. Kaksikymmentäkaksi-vuotiaana meni Juho naimisiin torpparin tyttären Marin kanssa ja perusti Rajalan uudistorpan metsään, kylän rintamaalle. Mari oli aluksi epäillyt avioliittoon menoa ja sanonut:
— "Mitenkä sitä nyt uskallamme tyhjin kourin korpeen lähteä?"
— "Tyhjin kourinko!… Onko miehen koura tyhjä, kun on tämmöinen aarre kainalossa?" — oli vastannut siihen Juho, syleillen voimakkailla käsivarsillaan Maria, siepaten hänet vyötäisiltä kiinni ja nostaen hänet ilmaan, kuin höyhenen, ja ryöstänyt suutelon.
— "Hyi, kun suutelee väkisin!" — oli Mari silloin aina leikillä huudahtanut.
Mutta Juhon syleily tuntui hänestä niin voimalliselta… niin turvalliselta, että hän uskoi korvenkin sitä tottelevan… Suudelma tuntui niin palavalta, että hän uskoi sen voivan lämmittää hallaisen korven lämpimäksi ja hän jättäytyi silloin Juhon syliin, sen aarteeksi ja omaisuudeksi.
Ja Juho kaatoi kasken korpeen ja veisteli suksipuut. Mari taittoi tuoksuavista kaskikoivuista vastakset talven varaksi. Syksyllä kohosi jo pieni pirtti pihlajan juurelle, maakuopasta nousi saunasavu ja kepinpäähän asetettu pitkävarsinen kippo osotti kaivonpaikkaa…
Silloin kietaisi Juho käsivartensa Marin vyötäisille, vetäsi hänet polvellensa ja virkkoi:
— "Ollaanko sitä tyhjin käsin, kun on miehellä mökki ahon reunalla, vesikippo kepinpäässä ja maailman puhtain kukka istuu polvella?…"
Mari hymyili silloin Juholle, painautui sen syliin ja suuteli sen otsaa ja lausui:
— "No ei… Eikä ole kukka harhateillä, kun istuu sinun polvellasi… sinun sylisi suojassa…"