Elämä hymyili silloin kevätkukissansa.
Tuli sitten toinen kesä. Kaski paloi roihuavana tulimerenä ja sen savu nousi korkealle kertomaan viljelyksen esitaistelijan voittoa. Juho raivasi palon, aitasi sen ja kylvi siemenen mehevään multaan. Päivät hän oli päivätyössä, ansaitsemassa talven leipää, tai maksamassa torpanveroa, yöt raatoi oraalla pellolla. Mari kehräsi kylän kehruita ja hoiti pientä kotia, ja kun mies iltasin palasi työstä, avasi hän sylinsä ja lausui:
— "Juho-kulta!… Olet niin väsynyt…"
Aika leikki omaa leikkiänsä. Se heitteli päiviä kiekkoina öiden ja talvia kesien perästä. Juhon palot muuttuivat peltotilkuiksi. Niissä heilimoi ruis sinisten ruiskukkien koristamana, otra teki vihnettä ja kauranripset riippuivat helmiterttuina kauramaalla. Puron rannalle oli raivattu niittypalanen, lehmisavulta kuului lehmänkello ja Marin palsaminpunaiset kukat kimelsivät pikku akkunasta veripisaroina. Lapsi nukkui kehdossa, toinen leperteli lattialla.
— "Mari, minun kukkani, minun lintuni!" — huudahti Juho ja syleili vaimoansa ja suuteli lastansa.
Ja Marin kauniissa silmissä kiilsi onnenkyynel. Hän pani kätensä miehensä kaulaan, katsoi uskollisilla silmillänsä hänen silmiinsä ja lausui:
— "Kiitos sinulle, Juho!… Kun sinä tartut elämään käsin, niin silloin se kukkii kauniina kukkana…"
Kului aikaa vähän. Elämä kukki Juhon käsissä, palsami Marin vaalimana. Peltotilkku laajeni, nurmi valloitti puronrantaa märältä norolta.
Silloin tuli sana talosta, että isäntä tarvitsee torpan pellot omien viljelyksiensä lisäksi. Juhon on ennen syksyn tuloa muutettava pois. Ääneti kuunteli Juho häätökäskyä, piippuansa poltellen. Mari polki rukkiansa kiivaammin. Molemmat istuivat kauvan ääneti. Vihdoin nousi Mari, antoi rintaa kehtolapselle ja kun oli sen nukuttanut, lausui Juholle hiljaa, varovasti, lohdutellen:
— "Mennään etemmäksi korpeen, niin emme ole ihmisten jaloissa."