Juho nousi äänetönnä, suuteli vaimoansa ja lähti syvemmälle korpeen katsomaan uutta torpanmaata. Kun hän iltasilla palasi kotiin ja oli tehnyt iltatyöt Marin apuna, lausui hän:
— "Mitä sinä Mari ajattelet, jos menisimme Hallasuon tuolle puolen?"
Mari hämmensi lehmän juomavettä, ei nostanut katsettansa saavista, ettei kyynel näkyisi, vaan lausui:
— "Kunhan missä päivän iltaan elää… Paistaahan se sielläkin
Jumalan päivä."
Muuta eivät he puhuneet. Iltasta syödessä lisäsi Juho hiljaa, sivumennen, vaimon rohkaisuksi:
— "Kirkasvesinen lähdekin on siinä ettonekoivun alla."
— "No, Jumalan kiitos, että on hyvää juomavettä!" — lausui Mari. Ja molemmat vaikenivat sitte ja ajattelivat elämää…
Nämä ihmiset olivat niitä Suomen viljelyssodan sankareita, joiden kunniaksi eivät oppineet laulurunoja ja joiden mullalle ei kaikistellen kumahda kirkonkellokaan. Vuosia olivat he raataneet, orjan kahleissa, tehneet raskaita päivätöitä torpan isännälle. He olivat raivanneet pellon erämaahan, kulkeneet Suomen sivistystyön etunenässä. Sen kaiken olivat he kestäneet valittamatta ja reippaina. Mutta kuorma kävi raskaaksi silloin kun heidät häädettiin niistä kahleista pois. Kiireellä täytyi heidän itsensä astua uuteen samanlaiseen kahleesen. Heidän suurin onnensa oli löytää uudet kahleet. Muuta eivät he elämältä odottaneet.
Taas sai korpi maistaa Juhon kirvestä ja maakamara sen hikeä. Kova oli taas pantu kovaa vastaan. Vastoinkäymiset eivät olleet lannistaneet mieliä. Ne olivat karaisseet miestä ja rohkaisseet vaimoa. Kun Mari joskus näytti murheelliselta rukkinsa takaa, lausui Juho:
— "Kun saa tuonne noroon asti peltoa raivatuksi, niin alkaa jo tulla omillaan toimeen."