Marin silmä kirkastui näitä sanoja kuullessa. Hän rohkaistui, polki kiivaammin rukkiansa. Sen kiiju lensi aivan yhtenä kiekkona, josta ei puolainpuuta erottanut. Ja kun Juho joskus poltteli piippuansa äänettömänä, lausui Mari häntä lohduttaakseen, ikäänkuin itsekseen:
— "Elettiinhän sitä Rajalassakin, vaikka otti toisinaan yhtä kovalle."
Mies sai vaimon sanoista uutta rohkeutta. Monesti oli hän pelännyt juuri sitä, että Mari ehkä kärsii ja syyttää häntä onnettomuudesta, kun ei jaksa enää sitä salata. Mutta nyt nämä avoimet sanat ja tuttu ääni poistivat sen pelon. Hän lausui kiitokseksi:
— "Keväällä kuokin kannokon otramaaksi. Siitä saadaan talven leipä… Lehmänheinät kokoamme ahoilta…"
Ja Marista tuntui, että miehen taakka oli liika suuri. Kun hän imetti lastansa, lausui hän keventääksensä Juhon kuormaa:
— "Ainahan sitä minäkin tässä apuna puuhaan… Kylästä saa taas kehruita, niin päästään taas päivä eteenpäin…"
Muuta eivät he puhuneet. Neljä pientä lasta kukki kodin omaisuutena.
Juho silitti vanhimman tytön, Rauhan, kutreja ja puheli:
— "Jumalan kiitos, että on lapsia!… Ainahan niistä on sinulle vanhanpäivän vara, jos minusta aika jättää…"
Mari painoi silloin päänsä alemma ja kuivasi salaa kyyneleensä…
Ajan hyrrät kierivät toistensa perästä omaa nopeaa vauhtiansa. Juhon uuden torpan ympärillä käytiin sen hyrrien välissä edelleenkin sitkeää sotaa korpea vastaan. Pellon reuna hiipoi jo noroa. Mutta vuori nousi vuoren perästä elämän tielle: Hallasuosta se nousi hallana, ja vei viljan, korvesta kontiona, joka kaatoi ainoan lehmän. Pere kasvoi ja Mari, joka oli jokaisessa koettelemuksessa seisonut miehensä tukena, sairastui usein. Kun Juho saapui viikon töistä lauvantai-iltana kotiin, pieni jauhopussi selässä, odottivat häntä lapset nälkäisinä ja vaimo riutuneena. Kivivuori kieri silloin Juhon hartioille. Hän istui ääneti ovensuupenkillä ja otsalle nousi ryppy. Riutunut vaimo astui silloin taas hänen tueksensa, toi puhtaat vaatteet ja lausui: