— "Älä sure! Olemmehan me ennenkin nähneet pahoja päiviä… Ja onhan tuota kumminkin niistä selvitty ja eletty. Kyllä Jumala taas tuo avun, kun Hänen aikansa joutuu…"
Ja kun ilta tuli ja Juho istui taas äänetönnä, lausui Mari:
— "Mennään syvemmälle korpeen!… Takamaalle asti. Siellä emme ainakaan ole ihmisten jaloissa."
Se oli monien sukupolvien kärsimyksien kirkastamaa voiman suuruutta, joka näin pulppusi torpparin riutuneen vaimon rinnasta.
* * * * *
Juho muutti korven sydämeen. Siellä alkoi hän elämän kolmannen kerran. Pieni torppa kohosi kohta koivikon reunassa. Vanhin tyttö, Rauha, istutti palsamin ruukkuun ja kun palsami kukki koreimmillaan, lähti hän isän kotoa työn hakuun, kahdeksantoistavuotiaana, sai palveluspaikan ja oppi siellä tuntemaan erään tukkilaisen, Aapo Horrin. Vajaan vuoden kuluttua palasi tytär takaisin isän kotiin… Hän oli sieltä lähtenyt puhtaana… poski punaisena ja silmä kirkkaana… elämä kevätpurona… Nyt palasi hän kalpeana… kyynel silmässä… häpeä mielessä. Hän oli nukahtanut liian kauvaksi aikaa tukkilaisen syliin… onnea odotellen… Tukkilainen oli lähtenyt muille maille ja jättänyt hänet yksin. Hän kantoi nyt kohdussansa uutta elämää…
Ääneti istui Juho, kun tytär tuli kotiin, ja sanaton oli nyt vaimokin. Palsamin kukat olivat nyt lakastuneet, vaimon mieli oli maassa ja vuori nousi taas miehen hartioille…
— "Herra koettelee ihmistä", — lausui Juho hiljaa, ikäänkuin itsekseen.
— "Onhan Se muitakin koetellut… Ja tottapa Hän sen hyväksi näkee", — lohdutti vaimo.
Mutta Rauhalle ei kumpikaan puhunut sanaakaan. Eikä sitä tarvittukaan: Rauha ymmärsi kaiken. Hän meni saunaan ja itki salaa saunan lattian märäksi… Hän oli käynyt onnen nouannassa uskottunsa sylistä ja palasi nyt sieltä silmissä kyynelten ehtymättömät lähteet…