* * * * *
Varpalan Juhon kolmas uutistorppa oli ensimäisiä paikkoja, johon Harhama osui poikkeamaan, lähdettyänsä vaalipuheitansa pitämään. Hän kulki jalkaisin oikotietä erääseen kylään. Tiellä yllätti hänet sade, jota pitämään hän poikkesi Juhon torppaan. Juho itse ei ollut kotona. Sade kesti useita tunteja. Sen ohimenoa odotellessaan pyysi Harhama torpasta ruokaa.
— "Eipä tässä juuri ole mitä vieraalle antaa… Perunoita olisi ja leipää ja maitoa… Tyytyneekö vieras niihin", — vastasi Mari askareittensa lomasta heikolla äänellä.
— "Kyllä, kyllä!" — vastasi Harhama.
Torpassa, johon valoa pääsi kahdesta pienestä akkunantapaisesta, asui kaksitoistahenkinen perhe — tyttären aviottomat kaksoset niihin luettuna — yhteen sullottuna. Kunkin osalle riitti vaille puolitoista neliömetriä lattian pinta-alasta. Kolme Rauha-tyttären jälkeistä vanhinta lasta oli kivuloisia, nuoremmat raskaaseen työhön vielä kykenemättömiä. Yksi niistä oli sokea. Kaikki kantoi köyhyyden raskasta leimaa. Lapset olivat kalpeita ja arkoja korven nälkäkukkia. Niiden ohkaiset vaatteet olivat moneen kertaan paikatut erivärisillä tilkuilla. Pöydälle oli asetettu alassuin kuivumaan kaksi savivatia, joiden reunat olivat lohenneet. Siellä täällä näkyi puulusikka seinänraossa ja pankolla oli nokinen pannu ja kattila. Lisäksi oli torpassa puurahi, jolle ladotut makuuryysyt oli peitetty rievuista kudotusta kankaasta laitetulla peitolla. Siinä oli torpan koko rikkaus. Mari itse näytti luurangolta, joka oli verhottu harmaalla ihmisnahalla, puettu ohkaiseen hamerisaan ja liikkui huojuvin askelin. Palmikossa, joka ulottui hiukan alapuolelle niskan, oli ainoastaan muutamia suortuvia. Vanhin tytär imetti kaksosiansa surullisena ja posket yhtä verettöminä, kuin lapsille tarjoamansa laihat rinnat. Maailmankurjuus puhkesi Harhaman edessä täyteen kukkaansa. Hän värisi sen edessä ja ihaili sitä samalla. Hän seisoi, kuin ihmispeto jumaluuden kukkamaan keskellä, katsellen sen kukkien puhkeamista.
Mari keitti uusia perunoita, lapset poimivat sen lisäksi marjoja ja maukas päivällinen oli valmis. Mari kertoi perunoiden kiehuessa oman ja puolisonsa elämän surullisen tarinan. Harhamalle oli yllätys, että hän matkansa alussa kohtasi juuri Riuttalan entisen torpparin sortuneen jälkeläisen kodin. Hän kuunteli Marin kertomusta, kuin jännittävää satua.
— "Kyllä se Jumala koettelee ihmistä… Mutta hyväksihän se vaan on… Me opimme sen kautta tuntemaan Hänen armonsa", — lopetti Mari surullisen tarinansa.
Harhama värisi. Maailmankurjuus puhui hänelle hänen ajatuksiansa vaikka toisessa hengessä. Se tunsi vaistomaisesti, että kurjuus kasvattaa siinä jumaluuden korkeampia avuja: hyvettä.
— "Vanhimman tytön vielä maailma vietteli", — lopetti Mari huoaten ja kuivaten elottomasta silmästänsä varastautuneen kyyneleen.
Syntyi vihlova äänettömyys. Jokainen tunsi leikkaavaa saraheinää vedettävän sydämensä läpi. Kuihtunut äiti katui varomattomia sanojansa, joiden näki viiltävän tyttö-polosensa sydäntä. Tytär käänsi kasvonsa toisaalle, soudatti kaksosiansa ja, ikäänkuin salataksensa, että oli kuullut äidin katkerat sanat, lauloi: