"Aa-aa!… Tuuti-lulla! Ei saa Tuoni tulla köyhän lapsen luokse. Tuuti, aa, tuuti-lulla! Äidin kapaloissa sulla viel' on turva. Niiss' ei varmaan harhaan astu jalka armaan. Tuuti, tuuti! Poissa on kätkyestä viettelys, kapalosta pettymys."
Ja onneton äiti heltyi ja värisi. Hän kuivasi kyyneleensä. Suu vetäytyi itkuun menemäisillensä. Anteeksi pyytäen puhui hän tyttärelleen:.
— "Menisit nyt, Rauha-rukka, levähtämään, niin minä soudatan sillä aikaa." — Tytär nousi raukeana, huokasi, peitti lasten kasvot räsyllä ja lähti äänetönnä, silmät alas luotuina, ulos. Mari huokasi hänen mentyään ja lausui Harhamalle, tytärparkaansa puolustaaksensa surullisella, hiljaisella äänellä ja pyyhkien salaa kyyneleen silmänurkastansa:
— "Kukapa se mökkiläisen lasta säälii… Kun vaan itse jaksaisi kuormansa kantaa…"
Harhamasta tuntui, kuin olisi Marin sanoihin ja ääneen ollut puristettu kaikkien Suomen torpparien ja koko maailmankurjuuden tuska, niiden avuton tila ja miehekäs alistuminen oman taakkansa alle, oman kätensä varaan. Hänessä nousi taas epäilys, oliko hän polkenut väärälle kivelle liittyessään puolueeseen, johon kuului torpparien isäntiäkin. Hän rämpi taas hetken epäilyn nevassa. Äänettömyys jatkui. Nukkuva lapsi hädisteli unissaan pienellä kädellään kärpästä huuleltansa. Mari muisti taas tyttärensä häpeän, katui että oli maininnut siitä vieraalle ja puhui, tehdäkseen tyttärensä erehdyksen ymmärrettäväksi:
— "Mutta erehtyväthän nuo rikkaidenkin lapset. Riuttalankin viimeisen tytön, Helgan, kerrotaan kulkevan huonoilla jälillä… Ja siellähän ne köyhät saavat oppia…"
Veri tulvasi Harhaman kasvoihin näitä sanoja kuullessaan, niin että hän itsekin huomasi punastuneensa. "Tietysti", — ajatteli hän — "Mari tarkottaa juuri minua, vaikka ei tunne… Onhan huhu voinut jo tänne asti levitä." Alkulan sanat ja kirkkoneuvostossa kuullut puheet eivät olleet häneen niin koskeneet, kuin nämä riutuneen vaimon mietteet: "Ja sieltähän ne köyhät saavat oppia". Nyt ei hän löytänyt mitään sanoja, joilla olisi voinut selvittää olemuksessansa syntyneen ristiriidan. Mari oli tietämättänsä vierittänyt hänen tiellensä jotakin, jota hän piti oman tekonsa seurauksena, sinä rikkaruohona, josta Alkula oli puhunut. Järkeily pysähtyi nyt. "Entä jos se ei olekaan minun oma asiani", — kysyi hän itseltänsä vastausta saamatta. Mari soudatti kaksosia, mietti jotain, pyyhki taas silmänsä ja jatkoi:
— "Erään miehen matkassa tuo kuuluu Riuttalankin tytär kulkevan…"
Harhama tuijotti lattiaan sanattomana, synkkänä. Mari lopetti:
— "Mikäs se on rikkailla hätänä lapsienkaan kanssa, mutta toista se on köyhän, kun kaikki vielä pilkkaavat ja sylkevät…"