Syntyi pitkä tuskallinen äänettömyys. Harhaman ajatukset repeilivät räsyiksi. Hän unohti maailmankurjuudenkin hetkeksi. Mutta hiukan selvittyänsä alkoi hän taas tuntea Jumalan ilkeästi ärsyttävän hengityksen, synkistyi ja alkoi kokoutua vihanpakahtumaksi. Mari huokasi taas. Lapsi alkoi itkeä kätkyessä. Mari soudatteli sitä taas nukuksiin, laulaen:
"Tuuti, aa! Tuuti, lulla! Äidin kapalossa sulla viel' on turva, miss' ei varmaan harhaan astu jalka armaan."
Lapsi nukahti. Mari jatkoi puhettaan:
— "Kunpa antaisikin Luoja ihmisen ikänsä kulkea jalat kapaloissa, niin ei erehtyisi väärille teille!… Ainahan sitä tämän maallisen jaksaisi silloin kantaa…"
— "Milläs asioilla se vieras matkustaa?"
Harhama selitti matkansa tarkotuksen parilla sanalla.
Harhama kuunteli Marin filosofiaa ja elämänkysymys kohosi hänen sielunsa äskeisestä sekasorrosta taas tuli-uhkuisena pyöränä, jota hän katseli kuten jotain salaperäistä, jumalallista, suurta ja huumaavaa. Elämänkysymys näytti olevan ihmisrinnan kipein pakahtuma korven silmässäkin. Mari lopetti sen kysyen:
— "Vai puhumassa!… Onkin tänne kylään jo odotettu puhujaa… Sanovat, että ne antavat lopultakin oman maatilkun köyhille… Onkin tuota maata toisilla liikaa ja on tuota jo saatu kärsiä", — ilostui paljon kärsinyt, vähään tyytyvä vaimo.
Harhama oli vaiti. Hän tiesi Marin tarkottavan toisia, eikä häntä.
Hetken puheltuansa hän kysyi paljonko ruoka maksaa:
— "Ei se maksa mitään… Pitää sitä toki sen kerran meidänkin puolestamme auttaa… kun vieras on semmoisella asialla… Eivät meistä ihmiset olekaan tähän asti välittäneet… Ja tottapa se on niilläkin oma kuormansa."