Ja hetken perästä lisäsi hän:
— "Kullakin on elämässä oma kuormansa kannettavana ja omat tuskansa ja vaivansa kestettävinä… Elämä on yhtä tuskaa ja vaivaa…"
Se oli hänen elämänsä suurin napina… Niillä sanoilla heitti hän myös kiulullisen öljyä Harhaman palavaan sieluun. Elämänkysymys leimusi Harhamassa taas tuliroviona.
Harhama oli vaiti. Jumaluuden tuli leimahti Marin sanoista taas häneen kirkkaampana ja kaikki peittyi ijankaikkisuuden aamuhämäriin. Hän vihasi taas Jumalaa kaikilla voimillansa ja kaipasi sitä omana luomanansa. Hän ei jaksanut… ei tahtonut… ei osannut mitään puhua. Mari jatkoi:
— "Ei ole elämässä muuta oikeaa armopalaa, kuin tuska ja vaiva…
Kaikki muu on maailman viettelystä…"
Tuliset salamat silpoivat Harhamaa. Elämä kukki taas hänen edessänsä tulikukkana, joka poltti, ja tuoksusi tuskaa. Hän katseli Maria, kuin kärsimyksien Neitsyt Mariaa. Joku selittämätön lieska raateli häntä.
Sade oli jo lakannut ja Harhama lähti.
Mari opasti häntä selvälle oikotielle. Erotessa lausui hän riutuneella äänellä vielä kerran Harhamalle:
— "Kun ne nyt antaisivat köyhillekin omat maat! Jo tuota onkin kestetty ja vierasta viljelty… Kun pääsisi noista häädöistä ja saisi rauhassa tehdä työtä, niin vielähän sitä eläisi."
* * * * *