Tie oli rämeisen erämaan polkua ja rämeinen oli Harhaman mielikin. Suokurpat ja kuret lisäsivät erämaan tunnelmakuvaan oman raskaan värinsä. Harhamaa kiusasi kaiken lisäksi se, ettei ollut astunut puhdistamaan rouva Esempiota Marin silmissä ja selittänyt, että jos hän tarkottaa rouva Esempiota ja hänen suhdettansa, niin on hän erehtynyt, sillä se on avioliitto, puhdas ja luja. Mutta kohta lohdutti hän taas itseänsä sillä, että häntä sitoi kunniasana… Myöhemmin toinen selittämätön, outo tunne kiusasi häntä: Hän aavisti, tai pelkäsi suhteensa julkisuudessa paljastumisen tuottavan häpeää puolueelle. Hän uskoi aivan lapsellisella sairaloisuudella, että se on salaisuus, ja että ainoastaan jotkut pahansuovat sitä juoruavat ja luulottelevat sen olevan olemassa. Puolueen valjaat tuntuivat häntä nyt puristavan ja hän oli tyytyväinen, että oli olemassa kunniasana… Siihen pakeni hän arkana elämäänsä pakoon silloin, kun ne valjaat puristivat…
Niissä ajatuksissa kulkiessa alkoivat ajatukset hieman selvetä, kun räme muuttui kankaaksi. Varpalan Juhon elämäntarina kummitteli hänen silmissänsä selvempänä. Hän kyseli:
— "Miksi hänen on maksettava vero maasta, kun toinen siitä kantaa veroa?… Ovatko niiden toisten esi-isät tehneet enemmän maan hyväksi ja sillä ansainneet sen?… tai edes nykyinen polvi?"
Taas joutui hän rämeelle, suolammin rannalle, Arka kuikka souteli sen selällä. Ruskea sammalikko avautui silmänkantamiin. Siellä täällä törötti vaivaispetäjä. Ei näkynyt elämää, ei kukkaa. Kuului joku ilkeä kurnutus, jonkun linnun ruma ääni ja lampi vilkkui erämaan mustana, elottomana silmänä. Suonsilmistä nousi rämeen hapan, ummehtunut haju. Kaikesta haisivat hänelle nyt elämän mudat. Sen raihnaisuus levisi rämeelle inhottavana, synkkänä, mieltämasentavana kuvana…
Iltapäivällä saapui Harhama köyhään metsäkylään, jonka ohi hänen tiensä kulki ja jonka muodosti miltei kokonaan torppariasutus. Koko kylän väki oli koolla erään talon kartanolla, jonka oikealla puolella aukeni järvenselkä. Raskaassa työssä väsyneet miehet — niiden joukossa myös Varpalan Juho — istuivat kumarahartiaisina nurmikolla. Joukko poikia oli kiivennyt tikapuille, toisia istui aidalla. Naiset istuivat eri ryhmissä, useimmilla sukanneyle mukana. Koko pihamaa oli täynnä väkeä. Kaikki näyttivät välinpitämättömiltä, väsyneiltä ja elämän taakan alle sortuneilta. Ryppyisissä, harmaissa kasvoissa oli kirjoitettuna ihmiselämän tarina lukemattomine järkyttävine kohtauksinensa, joita näytellään joka päivä Suomen pohjoisten karujen korpien sydämissä todellisina ja järkyttävämpinä, kuin teatterin näyttämöillä, missä niiden jälittelyjä varakkaat ihailevat aikansa kuluksi. Harhama liittyi tuntemattomana kuulijoiden joukkoon…
Sadekuuro oli juuri kulkenut ohi, kun Harhama saapui paikalle. Ilmassa tuntui sen jättämä tuoreus, joka sekaantui mäntypuiden ja palavan kydön hajuun. Linnut tirskuivat iloisina. Taivaalla komeili loistava vesikaari täydellisenä, järvenselän yli ulottuvana luokkina ja ilmasta kuului ohi lentävän kuikan kuikutus:
— "Kui… Kui… Kui!"
— "Kur-kriu!" — alkoi huutaa suolla kurki, joka härnäytyi kuikan laulusta.
— "Saisi jo alkaa, että pääsisi iltatöille", — kuului silloin hiljainen huomautus naisten joukosta. Tuvan ränsistyneille rappusille nousikin kohta nuori käsityöläinen, punainen rusetti rinnassa ja alkoi puhua:
— "Toverit! Nyt ei ole enää herroja vaan kansa… Nyt on riistäjien valta lopussa… Nyt on kansa vallassa…"