— Mutta Bjelajeffin akka tuntee… Andrei Bjelajeffin akka tarkoitan.
Suutari Andrein…
— Ka … tuota… Kuin häntä… Tään nyt … tään Andrein… Suutari
Andrein tään, koki silloin Ropotti tolkuttaa umpimähkään. Mistäpä hän
Andreinkaan olisi tuntenut.
— A-aaa! veti silloin Iivana pitkään, viisaasti, voitokkaasti. Koki siinä Ropottikin jotain sanoa, mutta ei tuo ottanut hänen viisauden-valtakunnassaan se kesä tullakseen.
— Tuota nyt tää, koki hän: Tää nyt suutari Andrein akka ja… Prpoh… Häh, sinä!… Etkö juokse! hylkäsi hän lopulta koko yrityksen ja käänsi puheensa sadatteluksi hevosluuskalle.
Ja se tuo auttoikin. Iivana näet tapasi nyt äkkiä toista asiaa, kysäsi selän taakse sinne:
— Entä hevonen se?… Tarkoitan, omasiko on?… Eh?
Ropotti myönsi, mutta samalla selitti:
— Hevonen tää… Sen entisen Perkjärven Torikan … sen Heikki Torikan tamman varsa hän on … tää ruuna, mutta…
Hän olisi puhunut asiasta pitemmältäkin, syvällisesti, jos ei olisi se päässä pidettävä pökertynyt. Mutta se tuo taas. Täytyi siis tyytyä vain lopuksi kuin ruunan laiskuudesta tolkuttamaan:
— Hän niinkuin … tää ruuna, tarkoitan … on siinä suhteessa tään ihmisen läheistä sukua että … ruokaa rakastaa ja vihaa työtä…