Mutta nyt he jo kompuroivat morsiustaloa kohti, tosin sitä väärää. Pappi ja diakooni siinä halateissaan tulivat vastaan ja Iivana oli tehdä ristinmerkin. Jumalinen hän omalla tavallaan oli, ei semmoinen kuin jegaroffilaiset, jotka eivät välittäneet ostaa öljyä pyhänkuvan lamppuun, pakanat, vaan ihan kuten bjelajeffiläiset, jotka aina huolehtivat, että lamppu paloi.
Mutta nyt jo lähestyttiin taloa: Iivanalla väljien housujen tasku pullon pullistamana ja pullonsuu töröttämässä taskunsuulta. Varovaisuuden vuoksi Iivana siinä toki vielä pysähtyi ja Ropotilta peräsi:
— Entä, vot, sinä?… Tarkoitan, että oikean talon kysyit?
— Kuinkas!… Kuin en oikeaa! vahvisti Ropotti.
— Että et siis väärään taloon vie?… Eh?
— E-en!
Tiukasti sen uskalsi Ropotti luvata, sillä hänen kansansa suurimpia kansallisavuja on tietoisuus viisaudestansa, vaan ei vioistansa. Siispä hän edelleen selitti, tolkuttaen:
— Minä, tuota, olen asiassa älyn ja tolkun mies…
Ei hän toki teoissansa erehdy. Sopii niin viisaaseen luottaa, koki hän tolkuttaa ja todistukseksi jatkoi:
— Minun isäni näet … se vainaja Antti Ropotti … hän oli viisas, älyn ja tolkun mies, niin että…