Ja niin sukeutui aviollinen kina. Annushka hermostui. Mustasukkainen
Iivana autteli häntä, hymyili ja härnäili ukkoa, että se poistuisi.
Siinä tarkoituksessa kehitti hän riidan ja ihan jo haukkui ukkoa
Annushkan apuna.
Ja lopulta ukko lopen tuskastui, nousi, uhkasi mennä kapakkaan ja poistui.
Ja niin jäi Iivana nyt rauhaan. Voi tuota nyt kosia. Ropottikin lähti hevoskoniansa korjailemaan ja niin olivat rakastuneet nyt kahdenkesken, lopultakin.
— Vot… Mikä kuiva ukko, mutta rakkaudestapas vielä ja eukosta!… Eh, mikä kalu! puheli Iivana siinä ukon poistuttua Annushkalle alkajaisiksi. Mutta Annushka siihen ihan kuin ynseili:
— Mikä hänelle enää eukko!… Luoja terveyttä antaa, niin hyvä ukko, mutta eukko hänelle vielä!… Kuta varten hänelle eukko vielä!
Se kelpasi Iivanalle. Hän oli teenjuonnista jo ihan hikinen:
— A vot… Luonto, puheli hän, puhalsi höyryt pois ja selitti:
— Luonto tää, merkitsee… Hän ottaa ja vetää… Vanhempanakin vetää…
Miestä, merkitsee, muorin puoleen vetää… Vot.
Ja entistä tyytyväisempänä hän hymyili, hikosi, oli autuasta oloansa ja antoi rakkauden hiljakseen kehittyä. Ei tässä mihin järin kiirekään ollut. Teekeittiö vain pihisti kuumaa höyryänsä ja Iivanan ihanan nenän päässä kimalteli se kirkas hikipisara kuin helmi.