— Ruusu sin oot, muori… Jei bohu, vannon että ruusu!
Morsian ujoili, mutta puhemies-Annushka koki edistää asiaa ja siis myönteli:
— Niin… Eikö totta, että verevä ja että ruusu!… Vot, Iivana
Ivanovitsh, ruusu!
Morsian niiskutteli ovipielessä. Iivanan veikeä hymy yhä laajeni. Hän veti pitkään, merkitsevästi:
— E-eeeeeeeee!
— Niin, Iivana Ivanovitsh!… Ruusu ja verevä ja… Ruusu… Jei bohu ruusu!
Ja hän ihan ryhtyi kertomaan, kehui!
— Vot Ilja Petrovitshkin … nikkari tarkoitan… Hänkin kehui ja
sanoi, jotta ruusu… Oikea todellinen ruusu vielä. Ja entäs ikää!…
Tuskin neljääkymmentä lie… Varmaa, että tuskin neljääkymmentä lie…
Vot! touhusi hän ja toimitti.
Mutta yhä laveampaa leikkiä vain laski Iivana ujoilijalle. Kuudettatoista lasillista hän jo valutti alas, kaatoi teevadille ja samalla äkkiä virkkoi:
— Vot, muori!