— Ja vaikka minä huusin ja vastaan panin, niin… Ei … hellittänyt ei, vaan … hyväili, armasti… Vot, miten sinunkin pitää!… Jos kerran oikein ja ristityiksi aiot, etkä kuin kalmuukki ja mohametaani… Vot!
Ja silloin oli Iivana valmis, kun tuo kerran suoraan vaatii. Hän sieppasi Annushkan vierellensä sängyn reunalle istumaan, suuteli väkisin, hyväili, kisuutti, hymyili nenä punaisena. Annushka kauhistui alussa ihan sanattomaksi, suuttui ja loukkautui.
— Päästä! vaati hän jo lopulta ja koki riistäytyä irti.
Mutta ei päästänyt Iivana. Kun Annushka kerran oli vihjannutkin, kertonut, että entinenkin ukko oli häntä väkisin hyväillyt, vaikka hän oli huutaakin uhannut, niin samoin nyt Iivanakin.
— Annushkaiseni… Simpukkaiseni, kiusotteli hän vain muoria, ja oli autuaaseen hymyynsä revetä ihan.
— Ptyhui!… inhoili ja uhkaili Annushka.
Mutta Iivana vain veikeänä kisuutti, hyväili, puheli lempisanoja, muori vääntelihe ja apuakin huusi.
Ja apu tuli: Ukko Durnjakin, näet, ehti miehinensä hätään. Hän tempasi suuren polviremelin ja alkoi sillä voidella muoriansa; eukko huusi. Iivana oli ällistynyt, koko talo oli kuin nurin.
* * * * *
Mutta nyt sukeutui juttu, selvittävä juttu. Ropottikin siihen vielä työntyi.