Jo oli nyt Iivanan äly mennä Ropotin hölmöyden takia sekaisin. Kuin itsekseen ihmetellen hän levitteli käsiään, toisteli ja arveli:
— Muola da… Kolppana!… Kolppana da Muola!… Puhuu!… Tolkkaa!…
Ota tuosta selvä!
Ja pullon hän kiskoi housuntaskusta, ryyppäsi, pyyhki suunsa hihalla ja tarjosi Ropotillekin:
— Naukkaa!… Eh!
* * * * *
Oli Iivana sittekin oman viisautensa avulla onnistunut jo saamaan Ropotin kansallis-ominaisuudet, ne älyvarastot, sen verran toimimaan, että oli sopinut kyydistä ja kyytipalkasta. Matkan varrella tuo Ropotille Iso-Peskii olikin, vaikka kylä kyllä oli hänelle vielä ihan outo. Ei hän sieltä ketään tuntenut.
— Valjai!… Ann' mennä! komensi Iivana, kiepsahti reslan takalaidalle istumaan, istui siinä selin hevoseen, jalat riipuksissa ja toisti:
— Iso-Peskiin anna mennä!
Ja Ropotti kokoili ohjakset, prtuututteli kaakkiansa, kömpi reslan etulaidalle ja nykäisi kaakin menoon.
Niin ajoivat he, köröttivät, hyvät kotvat ääneti, selin toisiinsa, tyhjä reslaviheliäinen välillä. Ajoivat, vaikenivat. Iivana mieteksi omaa asiaansa.