"Sillä ainahan se lykykkäälle lopulta lirahtaa onni. Kun vaan säilyy usko…"
Kaipa. Kokemukseensakin hän siinä vetosi. Sillä olihan häntä lopulta onnistanut siinäkin ensimäisen vaimonsa rakkaudessa, vaikka:
"Vaikka niinhän se siinäkin alkuhollissa … tek' reistuuta, mutta…
Lopulta sitte laukesi."
Aivan hän siitä ylvästyi jo:
"Ka niin… Laukesi… Reistasi ja vänklänkräsi alussa mutta… Kun onni sitte äkkiä omasta puolestaan potkasi niin… Paikalla olivat kantit kellellään!" kehaisi hän.
"Hm!"
"Ka… Niin!… Niin että se on aina onni se… Se joka sitte pilliin pirauttaa…"
Ja niin selvisi siis koko asia. Eikä suinkaan voi kukaan soimata ukko Massista siitä, että hän muka olisi tällä asiallansa tuottanut vallesmannille surua. Ei. Vielä kuolinvuoteellaankin hakevat Kiihtelyksen vallesmannit yhäkin iloa ja lohdutusta juuri Massisen naimajutusta.
XIV.
Jumalanpalvelus ei ollut vieläkään voinut alkaa, sillä kirkossa ei ollut ketään. Koko väki kihisi vallesmannin asunnon ympärillä. Kaiken muun lisäksi oli sattunut levottomuuksiakin. Joku oli näet Habakukin kuullen osunut puhumaan jonkun pilkkasanan ukon punakirjavista housuista, ja sitä ei Habakuk sietänyt. Hän ei sallinut isäänsä pilkata, ja oitis suhahti kivi.