Mutta eipäs vieläkään. Ikäänkuin ujostutti. Poika näytti odottavan.
"Ka … jotta", sotkeutui silloin ukko. Ja selviytyäkseen pulasta hän tolkutti:
"Niin jotta… Jotta niinkuin jo sanoin, niin Aatamilla ei ollut … pappaa eikä mammaa…"
Ja niin työntyi hän ulos yhtä epämääräisenä kuin jumalanilma.
* * * * *
Ei se asia siis tällä ensi yrityksellä selvinnyt. Se ujous siinä sotki.
Mutta jo seuraavana päivänä hän jaksoi hautoa asian niin valmiiksi, että rohkeni sanoa lopunkin. Poika leikki taas lattialla piippu suussa. Hän itse tupakoi, hautoi ja valmisti sanoja, sai ne kokoon ja niinpä nyt eilisen jatkoksi yhtäkkiä kysäisi:
"Niin jotta mitä sinä arvelet, jos minä otan tähän sinulle emintimän?"
Ja taas poika ymmälle. Epäluuloisena hän katsahti ukkoa, kun se jatkoi:
"Ka se tää Jussi Väänänenhän se sitä rupesi kärttämään ja sanomaan, jotta Aatamillekin… Niin jotta se oli hänellekin akattomana olo niinkuin… Niinkuin nyt huusluuri", täytyi taas turvautua filosofiaan, sillä selkeä ajatus loppui. Kai se asia nyt olikin pojalle jo selvä. Ikäänkuin muun puheen puutteessa hän toki vielä vahvisti tolkuttaen: