Poika katsahti, niiskautti ja alkoi jo jotain epäillä, mutta ukko kiirehti sen huomattuansa selittämään:
"Ka niin… Niin jotta se on … vörklööri!"
Ja se riittikin pojalle. Hän näet luuli ukon olevan metsätöihin lähdössä ja siihen matkaan hän oli halukas. Mitään sen enempää ajattelematta hän alkoi piippunysä suussa potkea polkutietä pitkin ukon kintereillä.
* * * * *
Oli niin tyyntä, ihanaa. Kuin neitsyyttänsä ujostellen hymyili pehmeälehtinen metsä. Aivan nuortui mielikin. Näin hän oli muinoinkin, nuorukaisena ollessansa, lähtenyt tätä samaista polkua painaen tyttönsä luo. Se muisto herahti nyt äkkiä mieleen, ja silloin nousi jalka kepeästi ja mieli vierähti tavallista herkemmäksi. Itsensä ylkämiehen ikenessä lerpatti piippu jo sammuksissa, mutta kintereillä pysyttelevän puhemiesnaskalin piipusta puhahti joskus hienoinen haiku.
Niin jatkettiin kulkua näitä oikoteitä myöten. Tultiin jo ukon konnun rajalle. Ukko pani siinä veräjän kiinni ja istahti hetkiseksi hirrelle tupakoimaan ja ikäänkuin tarinoidaksensa poikansa kanssa, puhuakseen sille taas asiasta. Hän imeksi savuja, mietiksi ja näinpä äkkiä arveli pojalle:
"Mutta on se todellakin ihmeellistä tää… Ka tää, jotta miehen ei ole hyvä akattomana olla", koki hän selittää. Poika oitis ymmälle. Epäluuloinen katse muljahti jo hattureuhkan alta.
"Niin jotta se vaan tahtoo väkisinkin hiivittää mieltä akkaa kohti ja… Ka niin jotta se on siinäkin asiassa se sama … vörklööri", täytyi taas turvautua töksähtää kaikki-selittävään viisaudensanaan. Poika niiskautti jo epäluuloisena. Ukko mietiksi ja taas jatkoi:
"Mutta niinpä sitä veisataan jo virressäkin jotta…"
Mutta eipä muistanutkaan miten siinä veisataan, ja sen vuoksi hän puhalsikin vain savut ja käänsi äkkiä täksi: