"Niin jotta onko tuolla niitä edemmältäkin?… Tätä nyt rahallista puolta? Tätä joka … rikureeraa?"
Ja penninpäälle tiesikin Jysyrinen sen rahavarat ilmoittaa, kehaisten:
"No kyllä sillä ainakin sen verran on, jotta … jotta tään nyt meikäläisen eläjän ostaisi niillä rahoilla sieluineen päivineen ja… Vaikka antaisi silakaksi suolata…"
Asia oli Massiselle nyt selvä pennillensä.
"Ka niin… Niin jotta mikä on penniin pantu, niin… Niin se on", myönsikin hän siis tällä selkeämielisyydellä Jysyrisen äskeisen ilmoituksen todeksi, ja aivan tinkimättä. Habakuk oli puheen aikana lähtenyt ulos ajamaan talon omien poikien kanssa kanoja ja härnäämään naapuritalon koiraa.
"Mutta sitä Jumala siunaa toiselle… Sitä raha-rehentelijääkin!" arveli Massinen jatkoksi entisen lisäksi. Puhuttiin edelleen. Nyt jo tiesi Massinen Pinnasen lesken nimenkin. Hilda se oli.
"Ka niin… Niin jotta kun on kerran kasteessa saatu nimi niin… Niin se on merkiksi ja ojennukseksi!" arveli hän siihen. Ihastuttiin. Rikkauden viehätys sai vallan. Jysyrinen jo hyvitteli:
"Ka rahahan se on maailmassa se joka… Joka on!" painalti hän sen "on" sanan viimeiseksi suureksi selvyydeksi, ja rikkaudesta ihastunut ukko Massinen puolestansa täydensi sitä selvyyttä, myöntäen:
"Ka niin … niin jotta… Jotta rahahan se on kaikessa se, jolla on…
Tää nyt komteerinki ja aamen."
No se nyt oli varma. Ja omituista muun hyvän lisäksi vielä se, että Jysyrinen ei tullut sanallakaan maininneeksi, että hänen poikansa oli äskettäin hevosella ajaen lähtenyt kosimaan tätä samaista rikasta leskeä, tätä karvari Pinnas-vainajan Hildaa.