Luulisi nyt jo pojan ymmärtävän. Mutta ei tainnut. Yhä vain katsoi kysyvästi, vihaisestikin.
"Ka… Perhana!" oli jo ukko moisesta älyttömyydestä lopen harmistua ja tokaisi:
"Niin jotta minä vaihdan ja… Se on siis … lörkki…"
"Vaihda!… Vaikka mitä vaihda niin … en pelkää!" tokaisi silloin jo poika umpimähkäisen mutta tiukan ja vihaisen uhittelun. Mutta väärin, s.o. omaksi hyödykseen, ymmärsi sen ukko.
"Ka… Sitähän minäkin jotta!" ilostui hän, ikäänkuin olisi pojalta saanut luvan, ja siinä piippuansa selvitellen jatkoi hän kuin pojalle kiitollisena puhellen:
"Ne kylän pojat ja muut sinua aina sortavat, mutta… Sinun puoltasi minä aina pidän ja sanon jokaiselle jotta … sinä olet … viisas poika ja niinkuin… Niin jotta se on se on… Huusluurinki se on…"
Hiotti. Olikin oikea kesäinen ilma. Hiljainen aurinko loisti taivaalla kirkkaana ja juotti kesäistä ilmaa valollansa ja lämmöllänsä kuin lempeä äiti, ja ukon sieluun kuvastui nyt koko maailma ihanana kuin hänen kotijärvensä Loitimon kesäiltainen ranta.
* * * * *
Mutta menemme edelleen.
Totuuden nimessä täytyy silloin jo oitis tunnustaa, että asia ei pojankaan luvan suhteen ollut vielä niin silkkaa selvää kuin se lukijalle ehkä näyttää. Ukon oudot, pojalle tuiki käsittämättömät puheet panivat näet, kuten jo kerran ennen, pikku Habakukin epäilemään, että ukko niillä vain kieroilee siinä onkiasiassa: aikoo pettää lupauksensa.