Mutta silloin jo tuskastui taas ukko koko tenavaan, joka ei näyttänyt ymmärtävän mitään.
"Syö omat pahimmuksesi!" viskasi hän sille ynseän loukkauksen, nostalti äkkiä kontin selkäänsä ja alkoi painaa tietä pitkin, mutisten kuin itsekseen:
"Tolkuttaa vain pahus sitä omaansa eikä… Ei ymmärrä mikä tässä asiassa on pääasia ja … mikä vörklööri…"
Mutta entistä synkempänä ja yrmikkäämpänä koki hänen kintereillänsä nyt pysytellä onkensa kohtalosta harmistunut poika.
* * * * *
Jokunen taival oli taas polaistu selän taa jäämään. Ukkoa harmitti yhä pojan kovapäisyys.
"Pahanhengen mukula!" kiukutteli hän itseksensä.
"Aina vain sitä omaansa pärmänttää!"
Ja semmoinenhan se oli ollut koko ikänsä: Minkä oli kerran päähänsä saanut, niin sitä oli sekä jauhanut että jurnannut. Muisti sen nyt itsekin ukko.
"Senkin jukura!"