Tosi oli ukolla edessä moisen kanssa. Hän kiihtyi siinä ajatustouhakassa, astua rumpsutteli jo kuin talkoossa.
"Eikä hylkyä!" laski hän harmissansa.
"Ei, tarkoitan!…"
Astuntakin sotki ajatustyötä.
"Pahuksen mukuraa ei saa…"
Piippu vain lerppasi käynnin tahdissa ikenessä.
"Ei saa järkeen ja ymmärrykseen jukuraa, vaan… Vaan se on aina vain… Jumplunkraus se on aina koko poika!" pyyhälti hän ajatuksen loppuselkeyteen että hurahti.
Mutta ei poikakaan ollut luopunut omastansa. Oli taas jo rohkaistunut ja jo kuului siellä takana murisevan vihaista, uhmailevaa:
"No ei kyllä tarvitse akkaa, vaan ongen…"
Siinä sitä siis nytkin oltiin. Ja kun saikin ottaneeksi moisen puhemieheksensä!