"Ka… Niinhän sinä sanoit jo", muisti Hilda todistaa. Mutta nyt tarttui puheeseen oikea sulhanen. Se oli ainoastaan himmeästi kuullut taannoisen kalapuheen alunkin ja kysäisi velttona nyt vuorostaan ukolta:
"Ja niinkö, jotta säyneet ovat siellä Kiihtelyksessä hinnasta alle paremman kalan?… Sinä sanoit?"
"Ka… Siinäpä se niillä korvilla vain säynekin pyörii!" todisti ukko, meni taas asiaansa ja tiedusti Hildalta:
"Ja niinkö jotta sinulle kuuluu miehen peruina jääneen sitä pyöreääkin rahaa?… Niin jotta sitä on vaikka hylkyä hangolla mättäisi?"
"Noo!… Mitäpä näistä … köyhän rahoista kehuu", ujosteli Hilda, puuhaili naimakauppaansa tyytyväisenä ja korjasi:
"Siinä nyt jos on muutama tuhat jäänyt niin… Ei sillä senvertaisella vielä helvetin portit avaannu!… Niinkuin sille rikkaalle miehelle…"
"Ka-a!… Eihän se nyt sillä ensimäisellä tuhannella vielä taivaan neulansilmä tukkeennu!" myönsi ukko, saamaansa tietoon tyytyväisenä, puhui, jatkoi ja jo lisäsi omasta puolestaan:
"Mutta onhan se minullakin siellä Kiihtelyksessä sievonen talo ja…
Lehmät lypsää löllöttävät maidonpuolta!"
Johduttiin siis taas rikkauden viehätykseen. Hilda innostui. Siinä morsiusonnessansa touhutessaan ja pyörähdellessään hän Massisen rikkauksille jo siunaili:
"Niin jotta kannattaa sitä silloin köyhänkin kehua kun … omat lehmät löllöttävät ja … on omat konnut ja senkin seitsemät muut!"