"Mutta onpa tuota täällä Sortavalassakin akkojen joukossa syntistä jos on vanhurskastakin, niin että… Juoksevat toiset akat miesten perään niin että… Piimäkorvon vanhasta vanteesta tehtyjä niiden luulisi olevan koko Sortavalan akkojen … eikä hurskaan Aatamin kylkiluusta!" siunaili hän niiden pahuutta. Niin jatkui. Ukko puolestansa tuomitsi yhä Hildan eduksi Kiihtelyksen vaimoväkeä. Nyt hän niiden pahuudesta jo ihan alistunein mielin hurskasteli:
"Mutta se on Luoja viisaudessaan tahtonut rangaista sitä maailman perukkaa sillä tavaralla… Näillä nyt Kiihtelyksen akoilla, niin jotta… Jotta liha on enemmän kuin veri!" syventyä töksähti hän liiaksi, mutta selviytyi toki ja Hildaa yhäti vain imarrellaksensa jatkoi:
"Niin että hanan keritsijöiksi niistä nyt voisi Kiihtelyksenkin akoista olla … mutta… Mutta että…"
Oikea sulhanen tarttui taas asiaan. Laiskana arveli se:
"Ka-a… Muttahan se aina ennen ettää on…"
* * * * *
Mutta nyt alkoi asia jo hiukan sotkeutua. Tosin vasta hiukan.
Vastuksen hänelle nimittäin heitti taas — ajatelkaa — hänen omasta puhemiehestänsä, pikku Habakukista. Tähän asti se oli oudossa talossa vierastellut, ujostellut ja pysynyt senvuoksi juonittelematta, vaikka onki olikin kaivellut sisua.
Mutta synkistynyt hän oli sitä mukaa kuin ongenosto-asia tässä naimakauppaa hieroessa lykkäytyi. Samalla oli hän jo alkanut perehtyä taloon, saanut rohkeutta ja oli jo oikeastaan aivan juonitteluvalmis. Olipa jo kerran sysännyt Hildan poikaakin, joka oli yrittänyt salavihkaa panna hänen takkinsa helmaan pihdin. Siitä oli taas sukeutunut molempien poikien välille hiljainen viha.
Mutta eikös poika nyt äkkiä ryhtynyt panemaan tupakkaa! Hilda ihan oli hämmästyä moista näkyä.