* * * * *
En voi olla kertomatta erästä pientä sivutapausta. Se näet lopulta vaikutti sittenkin heidän matkansa vaiheisiin, aiheuttaen niissä aivan käänteen.
Siinä miltei aivan heidän tiensä varrella oli näet Sojosen heinälato. Poikaviikarit olivat siinä tupakoineet, sytyttäneet ladon palamaan ja tulen huomattuansa juosseet karkuun kuin siivelle lyödyt, etteivät vain tulisi ilmi.
Ja niinpä palaa lekotteli rutikuiva heinälato rauhassa keskellä poutaisinta tyyntä kesäpäivää ja juuri kun isä ja poika osuivat siitä ohi vaeltamaan. Poika sen huomasi ensiksi ja huudahti ihastuneena:
"Voi! … Lato palaa!"
Se oli hänelle suuri riemu. Kohdalle tultuansa pysähtyivät he katsomaan tätä rauhallista kokkoa. Sammuttamisyrityksethän olisivatkin olleet aivan turhat.
Ja samaan aikaan osui ajamaan ohi eräs kyläläinen. Sekin pysäytti hevosensa, ja nyt ukko arveli sille rauhallisena:
"Saas nähdä miten pian tuo lato ennättää palaa perustuksiaan myöten."
Mutta ajaja tointui. Hän löi hevosensa juoksuun ja niin riensi viemään sanaa taloon. Kun väki saapui palopaikalle, oli lato jo tuhkaläjänä. Sen palon syitä arveltiin puoleen jos toiseenkin, ja lopulta kääntyi epäluulo noihin tuntemattomiin kulkijoihin. Varsinkin ukon ihmeellinen arvelu oli pannut uskomaan, että nuo katselijat olivat joitakin hulluja, jotka olivat sytyttäneet ladon saadakseen nähdä, "miten pian se palaa perustuksiaan myöten".
Mutta kulkijamme olivat jo matkojensa päässä ja menepäs ja ota ne kiinni! Sanoma toki levisi Sortavalaan, saapui poliisin kuuluviin, ja niin sai se vihiä minnepäin karannut hullu oli paennut. Samalla todisti tapaus poliisille mikä vaarallinen mies mokoma vaeltaja oli, ja niin alkoi etsiskely siltä taholta.