"Hän, minun ystäväni!" Hän, joka muinoin oli minulle altis kuin ilo onnelliselle, uni väsyneelle.
"Hän karttelee minua…"
Hän karttelee minun seuraanikin. Ja niinpä olen minä nyt orpo iloissa ja erakko ystävieni parissa… Ja niin oli aika kulunut, päivä oli tullut, toinen mennyt.
"Minä olen varma: hän on hyljännyt minut…"
Minä alan masentua. Yöt ja päivät vaihtelevat. Kaarneet lentelevät edestakaisin, mutta yhä enemmän Lea välttelee minua, ja…
Niin: koti alkaa tuntua minulle tyhjältä, tämä laakso vieraalta, ja on kuin kajastaisi minun sieluuni jo autius ja yö, josta ei enää aamu sarasta, ja siksi…
Siksi painun minä yksinäisyyteen, harhailen usein jousineni vuorilla ja koetan siellä erämaan rauhassa löytää unohduksen ja katsella miten yksinäiset, puolisotta jääneet vuorilinnut siellä rauhattomina edestakaisin lentelevät.
Niinpä hän nytkin oli siellä vuoristossa jousinensa ja nuolinensa. Metsäkauriita hän siellä oli aikonut ampua, mutta yksinäisyyteen painuttuaan oli hän unohtanut asiansa ja alkanut haaveilla yhdestä ensin, toisesta sitten.
Niin oli hän joutunut vuorenhuipulle, josta rajaton näköala avautui. Siinä oli ympärillä oma maa ja siellä etäällä pakanoiden, Israelin vihollisten maat. Ja niinkuin meren ääretön ulappa antaa mielelle siivet ja sen lentoon tempaa, niin tempasi laaja näköala hänen mielensä lentoon nyt.
Ja silloin alkoivat hänen mieltänsä kiidätellä lapsena kuultujen kertomuksien voimat, kuten tarujen voima aina kiidättää nuoren mieltä. Voimallisimpana oli hänenkin sieluunsa painunut usein kuultu ennustus Hänestä, joka on tuleva ja joka on "Voimallinen Jumala" ja joka vihollisensa panee jalkojensa astinlaudaksi. Se oli ollut Israelissa kaikille lapsille ainoastaan salaperäinen taru, ja sen voima oli jokaisessa parhaassa nuorukaisessa myöhemmin, aikanansa ja ajaksensa, nostanut kiehtovan toivon: "Jospa minä olisin… jospa ehkä olenkin Se!"