Enkä minäkään voi toivostani luopua enkä ihaninta unelmaani pettää. — Sitä mukaa kuin Lealle nyt puhuttiin, kun häntä hiljaa koetettiin johtaa ja taivuttaa valitsemaan lempi, kiihtyi hänessä Israelin kaikkien parhaitten, puhtaimpien tyttärien salainen toivo ja halu, halu neitsytäidiksi tulla, ja niin alkoivat hänessä taistelun tämä haave ja etelän kuuma, altis ja herkkä luonnontunne.
Mutta painui jo yhä illemmaksi. Surullisena vaikeni taas isä… Ei ääntä. Toukomettinenkin oli poissa. Hoikka sypressi pujotti suippoa latvaansa mykkänä ilmaan. Lammas-emo nukkui karitsoineen rauhallisena, ja vuorenrinteen pienet, äänettömät viinimaapälvet hymyilivät kirkkaina yhä ihanoituvassa iltavalossa. Vastapäätä vuohipaimenen vaimoa nousi Ahaksen huoneen vanhalta esi-isien uhrialttarilta rauhallinen, hiljainen ja hoikka pystysuora savu, jonka taustaksi ilmestyi kohta taivaalle heräävä, aluksi hiljainen ja raukea, sittemmin yhä punaisemmaksi syvenevä ja seestyvä rusko. Kului hetki, toinen. Jo soi iltatorvi. Ja taivas leimusi ja paloi jo loistavana iltapunamerenä, joka himmensi kaikki muut värit ja johon punavärit upposivat ja hukkuivat kuten punainen punaviiniin kuvastuessansa.
II.
Ne olivat Efraimin vuoriston vuoria nämä, joiden välilaaksossa heidän kotinsa olivat. Lapsena, jo niinä vuosina, jolloin viha leimusi sukujen välillä, oli Stefaan siellä leikkinyt Lean kanssa. Ilosta vallattomina he olivat katselleet, kuinka kevätpurot solisten ja kuohuen riensivät vuorelta alas laaksoon tai kuinka sadepurojen iloiset vedet siellä villeinä ja vallattomina hyppelivät.
Ja sitten edelleen: Hieman vanhempina he olivat yhdessä, kuin käsi kädessä, eläneet lapsuusajan myöhemmän jakson, kuunnelleet viinimäen työmiesten huolettomia lauluja ja laulujen kaikuja ja tunteneet tervettä iloa, kun viinikuurnan sotkijat, vaatteet mehusta veripunaisina, iloiten työtänsä tekivät. Niin oli ikäänkuin käsi käteen kasvanut kiinni, ja sieluun olivat painuneet samat kuvat molemmille.
Ja taas edelleen: Jonkun vuoden olivat he olleet erillänsä, toisiansa näkemättä. Stefaan, joka oli vuotta vanhempi kuin Lea, oli ollut Jerusalemissa rabbiinien opetettavana. Lea oli sillävälin kypsynyt ja hämmästytti kotiinpalaavaa nuorukaista ihanuudellansa, jota koko laakso ylisti.
"Marjat… Ihana morsian!… Helmi Israelissa!" oli vanha, leikkisä palvelija ja ystävä Ruuben hänelle silmää iskien vihjaissut ja lisännyt:
"Sinun omasi!… Tiedä aikasi, herrani ja lapseni sinä!"
Ja altis-sieluinen, haaveileva, mutta kuuma Palestiinan nuorukainen, joka oli keuhkoihinsa hengittänyt näiden vuorien raikasta ilmaa ja metsästellyt nopsia vuorikauriita, hän oli syttynyt, unohtaen Jerusalemin ja kaiken, ja ikäänkuin värisi nyt yksinomaan Lean varassa.
Värisi, mutta orpona. Entinen ystävä tuntui kylmenneen hänelle.