Ei tahtonut kyllin hyviä sanoja löytää. Ääni oli niin altis, lämmin.
Hän korjasi ajatusta jatkaen:
"Ainoastaan sinun luonasi, isä, minun on hyvä olla…"
Isä kuunteli hiljaa, kuin alistuen. Lean ääni aleni hyvittäväksi, sanat tulivat hitaasti, lämpimästi…
"Minun päiväni täällä", puhui hän ihanasti venytellen, "ne ovat niinkuin mettiäiset, jotka yöksi akkunalle…"
Niinkuin mettiäinen päivänsä rauhallisena ahertaa ja iltasella onnellisena yöksi akkunalle nukahtaa, niin kuluvat minunkin päiväni täällä sinun suojassasi, isä. Sitä hän siinä selitellä tapaili, ja kaiken sen ymmärsi isä eikä voinut enää mitään puhua. Huolestunut pää vain nuokahti alemmaksi, ja katseessa syventyi hellä huoli.
"Niin, isä", toisti Lea hetkisen vaiettuaan iloisemmin. "Meidän on täällä hyvä olla. Eikö totta, isäni?"
"Lapseni…"
Mutta olkoon! En minä sinun mieltäsi, tyttäreni, rikkoa henno. Painukoon huoli syvemmä vanhaan poveeni, ja minä odotan, kunnes Herra itse valmistaa mielesi, Lea!
Ja niin edelleen.
En, en voi.