Siihen kilpistyvät monet uhkaavat nuolet, monet turmioksemme nousseet aallot sitä vastaan viskautuessaan vaahdoksi pirstoutuvat, ja niinpä siitäkin:
"Rikkaudestakin, kuten kaikesta", jatkoi hän kuin heikosti huohottaen, pää nuokuksissa, "siitäkin kajastuu meille Hän, Jehovamme, suurena kuten vuoren hahmo paljastuu sitä verhoavista maisista, aikanansa hälvenevistä sumuista".
"Niin", tapaili Lea jotain. Isän puheessa oli kuin muinaisuuden ääntä, vanhaa kaikua, jonka vain kuulee, mutta jonka ajatusta ei täysin tajua, ei tutki. Teki mieli lausua hänelle jotakin hellää, mutta ei tahtonut löytää sanoja.
"Niin… isä", tapaili hän hiljaa ja näytti helteiseltä, neuvottomalta.
Isäkin vaikeni taas ja mietti. Ei yhtään ääntä, ei tuulenhengähdystä.
Ilta-aurinko vain kultasi viinimaita, ja yksinäinen toukomettinen
aherti pehmeänä kukassansa.
Siinä kaivolla oli vesiruukku. Tullevatko vaimot jo pian noutamaan iltavettä?
Salavihkaa oli Lea kääntänyt katseensa isään ja tarkkaili hänen kasvojaan. Nyt hän huomasi taas pikku piirteitä niissä. Uloimmat valkeat partakarvat harvenivat ja haihtuivat yhä. Jotkut rypyt olivat vetäytyneet entistä kuivemmiksi. Sanomaton, hiljainen sääli täytti hänet. Hän herkkeni, hermot tulivat aremmiksi. Pienenkin, mitä isässä tapahtui, hän nyt huomasi ja tajusi. Isä hengitti syvään. Siitä ja kasvolihaksien heikosta vavahtelusta hän arvasi, että isä varustautuu jatkamaan äskeistä puhetta. Hän vain miettii nyt sanoja.
Jo silloin hän päätti ehtiä ennen, estää puhelullansa isän puheen alkuunpääsyn. Nopeasti hän nousi, istahti aivan isänsä viereen, tarttui hennolla kädellänsä hänen vanhaan käteensä ja virkkoi:
"Isä!"
Se tuli niin hellästi ja tuottavasti. Hän silitteli isänsä laihaa kämmenselkää hyväillen ja jatkoi kuin luottava lapsi:
"Sinun luonasi, isä…"