Oikein hän oli arvannut. Siitä sydämensä asiasta se isä alkoi haastella nytkin. Vanhuus ja moni muu vei aina ajatukset siihen.
"Mitä minun pitikään sinulle puhua", muisteli hän, kainaloin sauvaansa nojautuen ja miettivä katse maassa. Muutamia miettiviä sanoja hän puhui jostakin muusta, puhui kuin asiaansa johtuakseen:
"Me-e… me vanhenemme kaikki, niin sinun isäsi kuin muutkin", puhui hän kuin puoli-yksikseen mietiskellen. "Vuoteni vierivät hiljaa alamäkeä, ja voimani ja toiveeni haihtuvat."
Miten vanhalta ja avuttomalta hän näyttikin nyt! Lea katsahti salavihkaa häneen, ja hiljainen säälintunne alkoi nostaa entistä enemmän lämpöä poskeen.
"Ah, isä!"
Katse painui helmaan, ja silmäluomikin laski kuin väsyneenä peittämään silmää, joka sumeni. Isä jatkoi:
"Sinä, lapseni, tiedät…"
Stefaanin isän rikkaudesta hän aikoi puhua jonkun selittävän sanan. Miettivänä, katse yhä maassa ja mielessä hellän isän huoli, jatkoi hän kuin yksin, hiljaa:
"Rikkaus, lapseni, on turva, ja ystävä on tuki elämässä, sillä molemmat ne ovat Jehovamme lahja meille." Niin hän puhui hiljakseen ja sitten ikäänkuin huolehtien jatkoi:
"Rikkauteen, lapseni…"