Minä vapisen. Vaistoni sanoo jo minulle, että nyt on tuleva se hetki, jolloin tahtoni on polvistuva minussa kuin nöyrä lapsi iäisten, lujien vaimon-äänien edessä, vaikka minä itse en sitäkään tajua, en tiedä.
En tajua, sillä minä näen ainoastaan…
Uh… Untuvia minä näen… Minä näen punaisia untuvia, jotka panevat vereni raukeana värisemään. Värähdän. Varkain hiipivät minusta jo pois muut voimat.
Ne untuvat viepoittavat uinuttavasti, ja taas vetää minua se outo onni…
Huh! Minä suljen jo silmäni kuin uupunut ja annan maailman peittyä untuviin ja paimentytön nukkua nuoren miehensä syliin siellä…
Siellä, missä ihana puu kukkii punaisena ja on äänetön yö ja soi hiljainen huilu…
Heijaa!
Nyt iloitkaa, vuorien väririkkaat rinteet, ja kukkikaa, puut, riemuissanne, sillä nyt on vaimonjuhla!
Voitokkaan vaimon vaistojen, viettien ja halujen juhla nyt on. Hellyyden ja antautumisen juhla nyt on, sillä nyt minä tahdon ystäväni ottaa ja kaikkeni hänelle antaa…
Sillä vain hänen luonansa odottaa minua se, jota janoan, vaikka en tahtoisi janota…