"Ei… ei… ei!" keskeytti silloin Lea ärtyneenä, hysteerisenä. Ei hän voinut mitään kärsiä nyt. Haagar katsoi häneen hämmästyneenä. Lea luuli hänen aikovan jatkaa, kiusaantui ja riiteli käskevästi:
"Ei… ei, Haagar!… Minä en voi… En voi… en voi… en voi!"
Vanha vaimo ei ymmärtänyt mitään. Oltiin hetki vaiti. Lea hengitti kuin palava. Vihdoin Haagar huokasi surullisesti ja aikoi ääneti poistua.
Mutta ei. Lea syöksähti hänen eteensä, hätäytyneenä, katuvana.
"Ei… ei… ei!" hoki hän hermostuneena… "Sinä et saa… Et saa… et saa, Haagar…"
Sinä et saa mennä, et saa suuttua minulle! Sitä hän tarkoitti, vaikka ei sitä sanoa voinut, kun kaikki oli nyt sekaisin hänessä. Haagar katsoi häneen ääneti, surullisesti, ymmällä. Lea alkoi vapista ja horjua.
"Haagar!" rukoili hän, ja surullinen vaimo sai sulkea itkevän, alttiin tytön äidilliseen syleilyynsä.
Huh! Se meni toki jo ohi. Minä olen ennallani.
En kuitenkaan niinkuin muinoin, sillä minuun hiipii yhä voimallisemmin se uusi väsymys.
Uinuva aavistus nousee minussa sitä tajuamattani, ja ohimoissa käy helteinen, salainen työ, ja…