Ah, Stefaan!
* * * * *
Te aistit, te vietit! Te näkymättömät ja hennot ja kuitenkin niin voimalliset samalla! Te lupaatte paljon. Siinäkö on voimanne? Te petätte aina. Miksi ei kuitenkaan usko teihin koskaan horju?
Se oli illansuuta. Hämärtyäkin jo alkoi. Stefaan oli yksin puutarhassa, ja Lea lähestyi häntä kuin iloiten. Iloisesti, kuten muinoin lapsena, hän ojensi molemmat kätensä tervehdykseksi ja painuen niin käsi kädessä vehmaan puun alle istumaan veti Stefaanin mukaansa kehoittaen:
"Istu viereeni, ystäväni!"
Nuori mies totteli onnellisena. Nyt siis oli täyttynyt elämä, toteutunut se, jota hän ikävöi.
"Niin, Stefaan! Nyt on ilta", alkoi Lea. Mutta sitten puhe loppui.
Mistäpä puhuisimmekaan? Tähdistäkö?
"Ne nukkuvat vielä taivaan sinessä, ne pienet."
Tähtiä hän tarkoitti ja lisäsi:
"Mutta ne heräävät. Eikö niin, Stefaan?"