"Ettäkö en voi…"
Pois epäilys, pois kyselyt! Puolipäivä heloitti juuri kirkkaimmillansa, ja taivaalla väreili ihana, rikas ja lupaava sini.
Rauha vallitsi vuoristossa. Rinteillä hyppelivät vikkelät vuorikauriit.
Mutta levätkööt vuoret, sillä en minä niiden rauhaa nyt häiritse.
Olkoot kauriit huoletta, sillä en minä niiden kuolemaa nyt tahdo!
Kaikki pieni hajoaa meissä tomuksi, kun suuri ajatus sielumme valtaa ja
tarujen maailmaan lennättää meidät.
Eikä hän enää muistanutkaan kauriita, ei matkansa määrää. Innostunein mielin laskeutui hän sitä vuoririnnettä myöten, joka Lean ja hänen kotilaaksoonsa vietti. Ja vaikka hän laskeutui, niin oli kuin hän olisi noussut, ylennyt yhä vain ylemmä. Hän innostui, vannoi:
"Niin silloin!…"
Niin ja niin hän silloin tekisi, jos hän se uneksittu olisi. Ajatus kiiti jo hurjana. Mielikuvituksella ei ollut mitään rajoja.
"Minä!…"
Hän hallitseisi maailmaa Jehovan voimalla ja nimessä, ja kaikki olisi hänelle alamainen. Kaikki, aivan kaikki: pilvetkin, sade ja päivännousu, yö ja päivä. Astunta kiihtyi innon noustessa. Hän paikoin aivan syösten painui jyrkännettä myöten alas. Pilvilinna rakentui toisensa päälle, ja todellisuus haihtui kuin pöly pimeään.
"Mutta en yksin!"