Lea olisi hänen rinnallansa silloin. Se kuva välähti taas kuin salamassa sävähtäen häneen ja alkoi johtaa mieltä Leaan.
"Yhdessä me jakaisimme kaiken… Sinun kanssasi, Lea!"
Hän oli kuin akana, jota tuuli ajaa ja joka väsyy ja on voimaton, kun lakkaa tuuli.
"Maa olisi allamme silloin. Israel polvistuisi edessämme, ja pilvet kantaisivat meitä halki rajattomuuden…"
Huimaavaa!
"Lea!… Enkelit sinua palvelisivat, ja pauhu meidän ylistystämme huutaisi silloin, ja…"
Mutta ajatuslento oli jo saavuttanut äärensä, mielikuvitus rajansa. Hän oli jo joutunut vuoren alarinteille, jonne näkyi Lean koti ja…
Omituista! Veri alkoi talttua. Pilvilinnat hävisivät. Edessä oli Lean maja, sen ihanat yrttitarhat, sen viinimaat ja varjoisat puut..
Kummallista! Miksi minä olen hänen edessänsä kuin heikko ruoko ja niinkuin talttuva lapsi? Miksi minä…
En minä sitä tiedä, en sitä tajua. Edessäni on nyt vain Lean koti, se pieni maailma, jota Lea kuin hyvä henki hallitsee, ja sen rinnalla on minulle nyt arvotonta kaikki se äskeinen suuri ja huimaava ja äärtä vailla oleva.