"Lea!"
Hän pysähtyi ja seisoi ääneti. Hiljaa, huomaamatta hävisi taas hänen silmistään koko muu maailma, ja katse kiintyi siihen yhteen ja ainoaan, jossa hänen ajatuksensa alati olivat kiinni.
* * * * *
Ei sadekuuroa nykyään. Kirkkaat, poutaiset päivät vain kuin iloisina kisaellen toinen toistansa seurasivat.
Äskettäin oli Stefaanin isä tahtonut, että hän lähtisi palvelijoiden matkaan, kun nämä lähtivät kameleilla hakemaan tavaraa Tyyrosta, mutta hän oli kieltäytynyt, sillä ei hän nyt viihtynyt palvelijoiden eikä muidenkaan seurassa. Hänen entinen hoitajansa, vanha, aina leikkisä Ruuben, oli ainoa, jonka kanssa hän joskus puheli. Isän ja hänen välinsä olivat jo silloin hieman rikkoutuneet, sillä ankara isä ei sietänyt talossaan tottelemattomuutta. Nyt oli ukko tosin ulkonaisesti hillinnyt ankaruutensa, mutta sisälle oli jäänyt tapauksen luoma kylmyys, ja yhä tyhjemmältä oli isän koti alkanut tuntua Stefaanista.
Mutta poutapäivät iloitsivat, kirkkaina toisiansa seuraten. Eilen oli hän ollut rikkaan Simeon Leevinpojan häissä, ja siellä oli Lea entistä enemmän vältellyt häntä.
"Siispä uhkaa minua…"
Onnettomuus. Minä tajuan sen, että hän ei rakasta minua. Minä ymmärrän sen sanoittakin.
Ja nyt minä taasen istun yksin täällä vuoriston rinteellä, jousi maassa, vuorikauriit unohdettuina. Sieluuni kajastaa vain muisto niistä lapsuus-iloista, joissa hän helisi minulle kirkkaana, alttiina ja ihanana kuin kisaileva, iloinen kaiku.
"Jos hän olisi minun?"