Vähään hän silloin tyytyisi, sillä vähästä hän silloin paljon saisi.
"Vaikka meillä olisi silloin vain pienoinen maja, niin…"
Kuin lintupari, joka on pesänsä löytänyt ja siinä onnellisena elää, niin he eläisivät pikkumajasessaan. Taivaankin he unohtaisivat, eikä maailma heille mitään olisi. Rakkaus olisi heille suoja vilua, vilvoitus kuumaa ja turva kaikkea pahaa vastaan.
"Mutta…"
Ah! Pää painuu alas kuin masentuneena. Tyhjä vuoristo oli kuin mykkä: ei ääntä, ei kaikua. Tammen oksalta katseli yksinäinen, tulipunainen pikkulintu, kirkas kuin pisara. Se katseli mietteissään, ja etempänä notkon takana istui kalliotörmällä yksinäinen, mietiskelevä lammaspaimen, värikäs puku yllä ja käyräpää paimensauva pystyssä kädessä.
Hän oli istunut jo kotvasen siinä. Iltavalo oheni kuin murheellisemmaksi. Tammet tummenivat varjopuolilta, ja siellä täällä kohosi mykkä palmunlatva ääneti aurinkoiseen, tyyneen ilmaan. Ilmestyi jo eloakin. Jossakin etäällä lauloi viinimäen työmies lauluansa, ja vuoriseinän etäinen kaiku vastasi, liittäen sen loppusanoihin hiljaisen helähdyksen.
Mutta en minä välitä siitä, tuskin kuulenkaan sitä. Istun jo kuin ajatukseton.
"Stefaan!" kuului silloin reipas ääni, ja käsi löi häntä olalle.
"Ah… sinä, Saul!" vastasi hän tervehdykseen havahtuneena. Nuori Saul heitti jousensa maahan ja lauloi iloisesti ja vallattomasti:
"Niin tanssivat neidot
kuin untuvat, ah!"