Ja hellästi lyö suoneen yö, jotain semmoista hän iloisena ja huolettomana hoilotti. Miten rento ja reima hän nyt olikin! Stefaan tiesi hänen olevan sadukealaisen, jumalankieltäjän. Oli aikoinansa lukenut pappien johdolla jumaluusoppia, aikoen antautua papiksi koko sielunsa alttiudella. Mutta sitten oli pettynyt rakkaudessaan, avannut hehkuvan sielunsa maailmalle ja kielsi nyt Jehovan. Avoimesti, iloisin mielin hän nytkin siitä puhui ja hetken puhuttua kysyi äkkiä:
"Stefaan! Sanoppa minulle suoraan: uskotko Jehovan olevan olemassa?"
Stefaan epäröi, kuin miettien mitä vastata. Ei hänellä mitään juurtunutta uskoa siinä ollut. Kaikki oli vain nuoren mielen lentoa, kertomuksien luomaa mieltä. Taisi hän sen nyt itsekin havaita.
"Hops!… Älä luule, Stefaan, että uskot!" inttikin jo Saul. Kun vastaus viipyi, viskasi hän jousensa kauemma ja ilmoitti vakuuttavasti:
"Meidän iällämme, ystäväni, ei kukaan usko Jehovaan muuta kuin kielellänsä."
Ja pitkään, kuin iloiten selitti hän Stefaanille nyt sitä asiaa. Vakuuttavasti hän puhuikin, sai Stefaanin mielen jo kiintymäänkin puheeseensa.
"Taidat oikein puhua", myönteli Stefaan, ja Saul innostui.
"Katsohan, Stefaan!" alkoi hän selitellä. "Kun Jehovan sanotaan olevan joka paikassa, niin totta kai hän silloin minussakin on, ja… sano nyt, Stefaan… No?"
"Niin mitä?"
"Sitä että kun hän minusta ja joka paikasta lähettää sen tulevan
Messiaan, niin mihin hän sen lähettää?"