Hän nauroi sille puheellensa heleästi, huolettomasti. Hän osoitti raamatusta järjettömyyden toisensa perästä, ivaili niitä ja niihin uskovia ja kehaisi iloisena:
"Mutta Jerusalemin tyttäret!… Ne ihanat Jerusalemin tyttäret, joita profeetta Jesaias tuomitsee!… Ne, Stefaan!"
Ne eivät usko turhia. Hän kuvaili niiden maailmaa, maailmaa, jossa ilo ja lempi on ainoana jumalana. Aivan hän sitä kertoessaan kuohahteli kuin vaahtoava viini.
"Siis, Stefaan!" huudahteli hän. "Tule mukanani Jerusalemiin! Me etsimme sieltä puiden lymyn, jossa ei ole Jehovaa, joka näkisi, ja palvelemme siellä sitä ainoata Jumalaa, joka meille taivaan ja oitis antaa voi!"
Siitä oli hän ennenkin puhunut, houkutellen matkaansa. Nyt hän suoraan kehaisi:
"Minä, Stefaan!"
Kuin sadevesi minä syövytän sinut, annan puheitteni kokoontua ensin puroksi, sitten virraksi, joka tempaa sinut mukaansa.
"Kuin hitusen… Niin, Stefaan!"
Hänessä oli iloa ja huolettomuutta, alttiutta ja elämänhalua, joka todellakin viehätti herkkää mieltä.
"On viini-juhla. Yöhöni
luo hellä autuus, tyttöni!"